Valopään ajatuksia

7½, mutta ainahan voi yrittää uudestaan!

2011-11-10T10:03:00.000-08:00

Kun katson edellistä bloggaustani, huomaan olevani tilanteessa, jossa minun on pakko arvioida miten olen menneen vuoden aikana suoriutunut itselleni antamistani tavoitteista.

vähentää työtahtia - saahan sitä unelmoida... 6½

karsia työnkuvaani, jotta siitä tulee yhden ihmisen kokoinen - lähes reputin 5-, mutta yritystä on ollut ihan toden teolla. Olen ilmeisesti voimaton :-/

löytää aikaa syödä riittävän usein (erityisesti töissä) ja käydä lounastreffeillä ystävien kanssa - Yes! 8

järjestää aikaa kuntoiluun, opintoihin ja kirjoittamiseen - no tota noin... 4

mennä tuntia aikaisemmin nukkumaan ja herätä vastaavasti tuntia aikaisemmin - voiskohan antaa 4-? Tää on ihan Mission Impossible.

huolehtia, että minulla on joutilaita hetkiä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään Wow! 9+ , mut sais niitä olla vieläkin enemmän (että ehtis kuntoilla, opiskella ja kirjoittaa)

ja tärkeimpänä kaikista lupaan pitää huolta rakkaimmistani, pitää heidät ykkössijalla kaiken muun keskellä. - keväällä meni vaihtelevasti, kesällä uitiin sameissa vesissä, mutta "parisuhdekehityskeskustelun" jälkeen olen (omasta mielestäni) ottanut loppukirin ja parantanut suoritustani aika huimasti =) Lapsille olen ollut äitinä 10+, yhtään liioittelematta.

Että summa summarum: asioillahan on vähän eri painoarvot, joten käännän tämän kuitenkin onnistumiseksi, koska tärkeimmissä asioissa olen kuitenkin onnistunut. Olkoot siis numero 7, mutta laitan kannustimeksi päälle viel ½ numeroa.

Ja tästä se sitten alkaa, taival kohti uusia tavoitteita.

Vuoden kuluessa ymmärrykseni on lisääntynyt sen verran, että nyt minulla on järeämmät aseet, minkä avulla koettaa parantaa elämänlaatua. Olen ryhtynyt Elämäntaidon Valmennukseen, nimenomaan valmennettavaksi. Eikä aihetta tarvinnut montaa sekuntia miettiä. Ajanhallinta, mukaanlukien työn ja vapaa-ajan ja kaiken, mitä se pitää sisällään. Vielä ei ole yhtään coachaussessiota ollut takana, mutta oli jännä huomata itsestään sellainen, että jo pelkkä ilmoittautuminen prosessiin sai aikaan pieniä muutoksia parempaan. Ryhdyin siis heti pohtimaan, missä mättää ja mitä elämältäni haluan? Saamani ennakkotehtävät innostivat sitten vielä intensiivisempiin pohdintoihin, että mitä ihan oikeasti haluan, toivon ja uskon voivani tehdä ja miten ihmeen kummassa aion päästä tavoitteisiini?

Sain sinänsä helppoja tehtäviä pohdittavakseni, mutta ällistyttävän visaisiksi jotkin kysymykset kuitenkin osoittautuivat. Ihmisenä, joka haluaa kaiken yhtä aikaa - tinkimättä mistään, malttamatta odottaa, että jonkin asian vuoro olisi vasta esim. muutaman vuoden päästä - minulle oli luonnollisesti vaikeaa valita isosta määrästä kaikkia elämäni tavoitteita VAIN VIISI tavoitetta, joille ryhtyisin seuraavan vuoden aikana tekemään jotain. Valitsin lopulta arvojeni mukaan tällaiset tavoitteet (jotka mukailevat lähes täydelliesti liki vuoden takaisia tavoitteitani):

Vähentää työstressiä ja ylikuormitusta (siis joku tolokku työntekemiseen ja nimenomaan siihen sairaaseen tahtiin)

Levätä enemmän (tarkoittaa pidempiä yöunia)

Pudottaa painoani (10 vuosien saatossa mystisesti tullutta kiloa täytyisi saada katoamaan joko hyvällä tai pahalla)

Ostaa uuden kodin yhdessä Rakkaani kanssa (väistämättä edessä, kun emme uusperheellämme mahdu kuin väliaikaisesti tähän minun kotiini majailemaan)

Jatkaa kesken jääneitä opintojani Avoimessa yliopistossa (ilmoittauduin vuosi sitten ja sain kokonaista yhden kurssin suoritettua, kun työkiireiden vuoksi puhti loppui, vielä olisi aikaa elokuun loppuun 2012 suorittaa aineopintoni)

Että näillä mennään ja tästä se lähtee! Aikaa vuosi.

Aloitteellinen kun olen, niin olen jo ryhtynyt tekemään asioille jotain. Olen esim. huokoistanut työpäiviäni ja ryhtynyt pitämään näin alkuun ihan lyhyen lounastauon, ainakin useimpina päivinä. Okei, töitä jää entistä enemmän tekemättä, mutta "so what!" Nyt on oma hyvinvointi tärkeämpää. Lepääminen tarkoittaa kohdallani erityisesti pidempiä yöunia, minkä eteen joudun todella parin viikon kuluttua, kun Rakkaani muuttaa meille. Hänellä kun on tapana mennä nukkumaan noin 3 tuntia minua aiemmin, josta syytä olemme sopineet, että synkronoimme vuorokausirytmit toisillemme sopiviksi... tai ainakin sopivammiksi. Ja painonpudotus alkaa huomenna! Ihan oikeasti. Siis 11.11.2011. Vedin firman vuosipäivän juhlissa tänään kermakakkua viimeisen kerran siihen saakka, kunnes 10 kiloa on pudonnut. No, tuo opintojen suorittaminen on sitten vähän semmoinen haastavampi tavoite, etten vielä ole ratkaissut miten sen toteutan. Sen tavoitteen saavuttamista tulevat hankaloitamaan oman asunnon myyntitoimenpiteet ja uuden asunnon etsiminen - (ja tusina muuta asiaa) - mutta tässä on onneksi mieheni tuki taustalla. Että jospa se sitten jotenkin ihmeen kaupalla luonnistuisi...

Mutta eihän tuohon viiteen tavoitteeseen mahtunut sentään kaikki, mitä oikeasti yritän tavoitella elämänlaatuni parantamiseksi. Aion lisäksi löytää vaikka väkisin aikaa ja energiaa liikkua, ulkoilla ja kuntoilla enemmän (kuudes tavoite). Luonnossa liikkuminen kun antaa niin paljon voimavaroja ja on minulle tärkeä henkireikä. Sitä paitsi kroppani, erityisesti selkäni, huutaa liikuntaa. Tähän tiukka rajaukseni sitten päättyykin. Muut tavoitteet ja unelmani siirrän nyt suosiolla, rauha sydämessäni tuonnemmaksi. Voinhan aina kaivaa nämä ennakkotehtävät uudestaan käsiini vuoden päästä ja valita sitten uudet tavoitteet. Ainakin näin nyt vakuuttelen itselleni.

Tällaiseen Elämäntaidon Valmennukseen ryhtyminen tuntuu nyt viimeiseltä keinolta saada jotain konkreettista muutosta aikaan elämäntavassani. Enkä todellakaan kuvittele, että muutos aikaan saadaan vain sillä, että joku minua viisaampi niin minua käskee; vaan käsitän, että minä itse olen se, joka löydän vastaukset sisältäni, ja minä itse olen se, joka nämä muutokset tekee - tavalla tai toisella. Ehkä valmentajalla on minulle sellaisia työkaluja ja oikeita kysymyksiä, joiden avulla löydän ratkaisut.

Lupaan raportoida valmennukseni edistymistä tänne blogiini. Ja lupaan kirjoitella (taas) vähän useammin. Itse asiassa minulla olisi ollutkin viime kuukausien aikana vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa, mutta kun en ole ehtinyt.... Nyt tässäkin tapahtuu muutos (onko tämä jo seitsemäs tavoite?).

Ja kahdeksantena tavoitteena olisi oppia rajaamaan vain sellainen määrä tavoitteita, jotka "kulloinkin mahtuvat tarjottimelle yhtäaikaa" (lainaus Rakkaan Mieheni suusta). Ja tämä pitäisi varmaan olla oikeasti se tavoite yksi.

Tulevaisuus alkaa tästä hetkestä

2010-12-31T16:18:00.000-08:00

Jälleen on yksi vuosi takana. Käsittämättömän nopeasti kulunut, tapahtumarikas, tunnekylläinen, iloa ja rakkautta tulvillaan oleva, innostava, haastava ja työntäyteinen. Olen äärettömän kiitollinen ihanasta vuodesta ja sydämeeni on jäänyt muistoiksi lukuisia ihania hetkiä vuoden varrelta.

Tasan vuosi sitten lupasin itselleni pitää parempaa huolta itsestäni. Onnistuinkin siinä aika hyvin, erityisesti alkuvuodesta. Syksyn tullen kuitenkin työ alkoi imeä yhä voimakkaammin kaiken energiani ja loppuvuodesta ennätin liikkua vain sänkyni, auton istuimen, työtuolin ja jääkaapin välillä. Aikaa taikka energiaa ei jäänyt mihinkään muuhun kuin pakollisten arkiaskareitten hoitamiseen, jotka nekin tein enemmän velvollisuudentunteesta kuin silkasta tekemisen halusta. Niin kuin usein aiemminkin, olin joulun alla ihan uuvahtanut, kun olin paahtanut sata lasissa ylikierroksilla, jotta saisin "maailman valmiiksi". Ja silti jäi paljon tekemättä.

Nyt joulun aikaan olen ollut lomalla ja näin loman loppupuolella voin todeta sen olleen enemmän kuin tarpeellinen katkos arjen rumbaan. Muutama päivä meni ihan upotessa sohvatyynyjen sekaan ja sängyn pohjalle. Nukuin kuin pieni porsas. Kierrokset lasahti ihan nollaan ja pelästyin, etten sieltä nousisikaan. Lepo teki kuitenkin hyvää ja nukuttuani riittävästi sain itseeni taas hivenen kierroksia, joiden avulla ryhdyin puuhailemaan yhtä sun toista kotiaskaretta. Pistin nokkani uloskin huomatakseni jälleen kuinka ihanaa raitis ilma ja luonto onkaan. Loppulomasta olenkin jälleen ilolla tuusannut keittiössäni kaikenlaista lasteni mieliksi ja olen jaksanut - ja ehtinyt - tehdä heidän kanssaan yhdessä kaikenlaista kivaa. Ja mikä parasta, olen elänyt rauhalliseen leppoiseen tahtiin, normaalikierroksilla. Ihmisen tahtiin.

Levättyäni ja löydettyäni jälleen hyvän olon, tajusin, että työn ja arjen vaatimukset nostattavat touhuamisen ja suorittamisen salakavalasti sellaisille kierroksille, että siihen itse sokeutuu. Ei ihan oikeasti tajua, kuinka hurjaa tahtia elämäänsä elää ja alkaa pitää ylikierroksia normaalina elämisen tahtina. Ei ihme, ettei energiaa jää enää liikkumiseen ja ulkoiluun ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Eikä sitä edes tunne sitä väsymisen syvyyttä, ennen kuin tulee riittävän pitkä hetki ja mahdollisuus levätä. Tajusin, että on todellakin tärkeää päästä välillä lomalle, kääntyä sisäänpäin, tutkia itseään ja löytää itselle sopiva hyvä tahti elää elämää. Ja tajusin, että olisi fiksumpaa tasapainottaa elämä niin, ettei uuvuta itseään.

Nyt alkaa uusi vuosi. Tiedän siitä tulevan työni puolesta vähintäänkin yhtä kiihkeä ja vaativa kuin viime vuodestakin. Työn lisäksi olen aktiivisesti mukana yhdistystoiminnassa ja sen päälle koetan retuuttaa avoimen yliopiston opintoja mukanani, saada jopa suoritettua muutaman kurssinkin. Siinä on kylliksi perhe- ja rakkauselämän ympärille tannerta, missä toteuttaa ja ryvettää itseään. Joku tolkku täytyy kuitenkin saada tähän elämänkokonaisuuteeni. Haluan löytää aikaa käydä hiihtämässä, rentoutua pilateksessa, käydä lenkillä kunhan lumet sulaa, tehdä eräretkiä ja vain olla laiskotella, tavata ystäviäkin. Ja haluan löytää enemmän aikaa kirjoittamiselle ja lukemiselle. Tiedän haluavani liian paljon kaikkea yhtä aikaa. Mutta tiedän myös, etten voi tässä suhteessa itselleni mitään. Ehkä sitten vanhempana opin elämään vähemmän ahnaasti ja vähemmän kiihkeästi - toivottavasti. Tässä hetkessä elämääni minun täytyy löytää tasapaino kaiken välille.

Näinpä siis uuden vuoden kynnyksellä lupaan itselleni:

vähentää työtahtia
karsia työnkuvaani, jotta siitä tulee yhden ihmisen kokoinen
löytää aikaa syödä riittävän usein (erityisesti töissä) ja käydä lounastreffeillä ystävien kanssa
järjestää aikaa kuntoiluun, opintoihin ja kirjoittamiseen
mennä tuntia aikaisemmin nukkumaan ja herätä vastaavasti tuntia aikaisemmin
huolehtia, että minulla on joutilaita hetkiä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään
ja tärkeimpänä kaikista lupaan pitää huolta rakkaimmistani, pitää heidät ykkössijalla kaiken muun keskellä.

Lupaan siis pitää huolta omasta jaksamisestani, jotta voin jakaa hyvää oloa perheelleni ja rakkaalle miehelleni, ja jotta jaksan elää työajan ulkopuolellakin antoisaa ja tasapainoista elämää. Tiedän, että tämä lupaus tarvitsee muutakin kuin toiveajattelua. Se vaatii tekoja. Mutta lomallani olen ehtinyt miettiä asioita ja tiedän olevani valmis tekoihin.

Katsotaan vuoden päästä, miten onnistuin.

Syksyisiä luontoretkiä

2010-10-09T10:51:00.000-07:00

Tänä vuonna varsinaiset patikointiretket jäivät ihan suunnitellusti syksyyn. Halusin kokea, millaista olisi yöpyminen pikkupakkasilla ja päästä ahmimaan jokaisella aistilla syksyn kauneutta. Suuntasin matkani parhaimpaan ruska-aikaan niin Lappiin kuin Pohjois-Savoonkin.

Syyskuun puolen välin aikaan kävin naisväen reissun Levillä. Reissuun sisältyi tosin hotellimajoitus spa-hetkineen ja niin paljon muuta hauskaa, että varsinaiset luontoelämykset olivat vain osa kokonaisuutta. En varsinaisesti innostu Levin humumeiningistä, vaikkakin silloin sattuikin kohdalle Veeti Kallion keikka ja hänen rokimpi versio Myrskyluodon Maijasta oli henkeä salpaava kokemus! Lapissa minuun vetoaa karu kauneus, mikä näkyy niin luonnossa kuin talojen arkkitehtuurissa, maiseman väljyydessä ja luonnonmukaisuudessa. Ja elämisen tapa ja tahti on siellä niin erilainen, kun vertaa kaupungin vilskeeseen. Reissu oli kertakaikkisen virkistävä niin sielulle kuin ruumiillekin. Lapissa on jotain niin omaa taikaa, että sinne haluaa aina vain uudestaan. Ja aionhan minä mennäkin sinne joskus viettämään sitä sapattivuottani.

Ihan lokakuun alussa kävin Rakkaani kanssa kolmepäiväisen patikkaretken Rautavaaran maisemissa Pohjois-Savossa. Sillä reissulla heitimme ihan rinkat selkään ja nukuimme yöt Linnunradan alla laavuissa. Ruska oli kauneimmillaan ja kelit olivat ihan loistavat. Päivällä noin 5 astetta lämpöä ja yöllä pientä pakkasta. Lämpimissä makuupusseissa kuitenkin tarkeni oikein hyvin ja nuotio toi lämmön lisäksi turvallista valoa pilkkopimeisiin iltoihin. Nukahtamista vaikeutti ensimmäisenä yönä kuitenkin susien ulvonta. Toisena yönä taisin olla niin väsynyt, etten vain kuullut niitä. Molempina aamuina heräsimme kuitenkin ihan hengissä - ei siis sudet olleet käyneet syömässä meitä suihinsa yön aikana. Tungosta metsässä ei ollut, vaan saimme nauttia olostamme aivan kahdestaan ja häiriöttä. Aivan ihana reissu! Pysähdyin ainakin sata kertaa kuvaamaan kaikkea kaunista, mitä silmiin osui. Kamerallani ei vain näköjään pysty ihan hirveän laajoja ja kaukaisia maisemia kuvaamaan, mutta lähempänä olevia yksityiskohtia kuvasinkin sen edestä.

Luonto on tarjonnut minulle aina henkireiän vetäytyä arjesta rauhoittumaan ja hakemaan uutta energiaa, voimaa ja vahvuutta. Siellä löydän itseni paljaimmillaan ja vastaukset elämän suuriin ja pieniinkin kysymyksiin tulevat pyytämättä. Katsoin tänään pitkästä aikaan lapsuudenkuviani ja huomasin oikeastaan ensimmäistä kertaa kuinka pienestä saakka minua on "raahattu" metsiin. Parhaimmillaan nukuin vauvana pulkassa untuvapussissa, kun vanhemmat olivat hiihtoretkellä. Suurin osa lapsuuden kuvista oli erämökiltämme tai retkiltämme ja nuotion äärestä. Näin minut on kasvatettu osaksi luontoa ja siksi varmasti tarvitsenkin tasaisesti näitä metsäretkiä muuten kaupunkilaistuneen elämäni vastapainoksi.

Ahhh...helpottihan se!

2010-09-21T10:54:00.000-07:00

Syksyn alussa jouduin konkreettisesti huomaamaan, että toisinaan itselle tärkeät asiat ja ulkopäin tulevat odotukset ovat yhteensä liikaa yhden ihmisen elämään. Koin melkoista ahdistusta siitä, että joudun vastaamaan niin kovasti ulkopäin tuleviin toiveisiin ja odotuksiin, että omat tärkeät asiat talloutuvat niiden jalkoihin. Koin totaalista riittämättömyyttä, kun en suoriutunut kaikesta enkä riittänyt kaikille. Piti valita, mihin aika ja jaksaminen riittää, mutta minulla ei ollut varmuutta siitä joustaako ympäristö minun vuokseni. Riskinä oli, että menetän joka tapauksessa jotain tärkeää.

Tiedostin kuitenkin, että jos olisin jatkanut samaa rataa, tekemättä mitään, olisi menettänyt itseni. Näinpä sitten syksyn alussa käytiin perusteellinen keskustelu siitä, mikä on tärkeää itselleni, parisuhteessa, perheelle ja mihin kaikkeen aika riittää. Ja mikä on tärkeää juuri nyt, minkä tärkeän aika olisi vasta myöhemmin. Kaikkea ei elämässä voi edes valita, vaan on oikeasti pakko tehdä töitä, että voi elättää lapsensa. Työn ulkopuolista aikaa onkin sitten jakamassa melkoinen joukko asioita ja ihmisiä. Siihen pureuduimme keskusteluissa. Ja voin sanoa, että ne keskustelut riipivät sydäntä - eikä varmasti vain omaani. Mutta ne keskustelut kannatti käydä.

Lopputuloksena oli ihmeenkin hyvä ratkaisu ja helpottunut olo. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että toiselta löytyi ymmärrystä ja joustoa. Ja keskustelumme sai minut ymmärtämään entistä paremmin keskinäisen yhteyden merkityksen. Sen, että jakaa ajatuksia ja puhuu avoimesti ihan kaikesta, paljastaa itsensä kokonaan ja asettaa itsensä haavoittuvaksi. Vain siten toinen voi ymmärtää ja vain sen kautta voi löytyä ratkaisu. Sellainen, jonka molemmat voivat aidosti hyvillä mielin allekirjoittaa. Keskustelujen tuloksena side toiseen on vain vahvistunut.

Ja siitä olen kiitollinen ihan itselleni, että ymmärsin puolustaa itseäni, sisintäni, niitä asioita, jotka tekevät minusta minun. Nyt on hyvä olo. Ahh, ja niin helpottunut!

Ajattelunvapauden ja itsenäisen ihmisen puolesta

2010-09-08T13:25:00.000-07:00

Tätä bloggausta ei pitäisi varmasti kirjoittaa.
Mutta itselleni tyypillisellä tavalla siksi juuri sen kirjoitankin.

Edellisen bloggauksen aihe (naurun hyvää tekevä voima) saa nyt vain irvistyksen naamalleni. Niin siitäkin huolimatta, että haluaisin nauraa ja tuntea iloa. Nyt ei naurata yhtään, eikä ole moneen viikkoon naurattanut. Koen, että minulta on viety oikeus iloon, koska se tuntuu loukkaavan toista. Tai ainakin sellainen ilo, missä toinen ei ole ollut jakamassa ilon lähdettä, vaan olen erehtynyt iloitsemaan jostain ihan omasta asiasta.

Olen joutunut tilanteeseen, jossa miltei kaikki harmittomat facebook-päivitykseni tai bloggaukseni täällä, on koettu loukkaavaksi ja ne ovat aiheuttaneet suunnatonta ärtymystä. Nyt koen, etten saisi ajatella itsenäisesti, minulla ei saisi olla omia unelmia, en saisi itse päättää, miten elän elämääni, miten herään, mitä teen päivällä ja illalla, mitä harrastan ja mihin aikaan päivästä/vkosta, milloin menen nukkumaan ja moneltako herään, mitä haluan elämältä ja mitä en, enkä saisi edes itse päättää, mistä tulen onnelliseksi. Sen sijaan minulle on annettu ohjeita kuinka minun pitäisi elää, mitä harrastaa, paljonko nukkua ja jopa mistä minun tulisi unelmoida ja tästä kaikesta minun tulisi sitten osata tulla onnelliseksi.

Nyt tulen onnelliseksi ilmiselvästi vääristä asioista. Niiden takia elän ja ajattelen väärin. Surullista.

Kuitenkin sisälläni sitkeä itsenäinen ihminen sanoo, että sananvapauden lisäksi ihmisillä on ajattelunvapaus ja oikeus määritellä itse asiat, mitkä tekee hänet onnelliseksi ja elää sen mukaan (niin kauan kun en tee mitään laitonta).

Kaikesta tästä kohtaamastani olen enemmän kuin hämilläni. Onneksi olen juurtunut tukevasti äitimaahan kiinni ja minulla on luja side sisimpääni. Jatkan siis edelleen sisimpäni kuuntelua, itsenäistä ajattelua ja jopa itsenäisen ihmisen elämää - maailman tappiin asti.

Nauru on sisäistä hölkkää

2010-08-21T09:13:00.000-07:00

Eilisestä Naurujoogaharjoituksesta jäi mieleen ohjaajan hauska luento naurun terveydellisistä vaikutuksista. Vaikutuksia oli tutkitusti niin hengityselimiin kuin aivoihinkin, mutta yhteenvetona naurun hyötyjä voisi kuvata sanoin, että nauru on kehon sisäistä hölkkää.

1 minuutin nauru vastaa 10 minuutin juoksulenkkiä.

Näinpä lenkkikaverini kanssa pikaisesti ynnättiin, että jos emme joku kerta ehdi tunnin lenkille, niin nauretaan sen sijasta 6 minuuttia!

Toiset ovat onnekkaampia kuin toiset

2010-08-20T13:41:00.000-07:00

Tänään olin parikymmenpäisen naislauman kanssa retkellä. Matka alkoi tervaveneillä Oulujokea yläjuoksuun, kunnes päädyimme Maikkulan Kartanon rantaan, missä meitä odotti isäntäväki tarjoten tervetuliaisdrinkkejä. Arkikiire loppui siihen paikkaan.

Vietimme alkuillan ulkosalla. Oli lämmin elokuinen ilta, ihmeellisen tyyni, aurinko paistoi ja olin siirtynyt ihan toiseen maailmaan. Tilan isäntäväki kertoili tilan toistasataavuotisesta historiasta ja samalla Oulun kaupungin historiasta vuolain sanoin ja hyvin mielenkiintoisesti. Ilta jatkui hauskan ohjelman merkeissä, kun saimme kokeilla naurujoogaa, jousiammuntaa ja erilasia älynystyröitä hierovia pähkinätehtäviä. Siellä me keskellä viljapeltoja heitimme aivot narikkaan ja keskityimme ainoastaan rentoutumaan ja nauttimaan yhdessäolosta.

Itseasiassa alkuun ihan hämmennyin siitä, ettei ohjelma "painanut päälle", vaan meillä oli runsaasti aikaa. Ei kerrassaan mitään kiirettä minnekään. Minä, joka olin tottunut, että suoriudutaan tehokkaasti askareesta toiseen - edetään eikä kuhnita -, sain kokea Hitauden. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, ettei todellakaan ole kiire seuraavaan ohjelmanumeroon. Minulla oli aikaa katsella joelle, katsoa viljapellon hidasta lainehdintaa vienossa tuulessa, kuunnella isäntäväen kertomuksia, seurata auringon painumista mailleen, keskittyä olemaan vaan ja nauttimaan rauhassa siitä, mitä tapahtuu, kiirehtimättä. Ihanan terveellinen kokemus. Pysähdys.

Oltuamme ehkä pari-kolme tuntia ulkosalla siirryimme sisätiloihin nauttimaan mykistävän herkullisesta ruoasta. Nälkä oli ulkona olonkin vuoksi kohdillaan, mutta tarjoilut toivat veden kielelle. Tarjolla oli maittavaa salaattia ja talon omaa vadelma-vinaigrettekastiketta, joka imeytyi suoraan aivojen mielihyväkeskukseen, paikallisen leipomon rieskaa ja limppua, uunibataattia, vihanneshöystöä sekä jumalaista härkää tummalla, ei kermapohjaisella, korvasienikastikkeella. Rose- ja punaviinit olivat kohdallaan ja Tiramisu-jälkiruokakakku vei kielen mennessään. Maistelimme jälkiruoalla "Maikkulan konjakkia", jota valmistettiin vuoteen 1919 saakka Oulussa juurikin tässä Maikkulan Kartanossa. Täydellinen ateria, tarjoilu pelasi ja loistava tunnelma.

Pöytäkeskusteluissa haastattelimme tilaisuuden ja talon emäntää. Hänen kertomuksensa siitä, millaista on olla työssä siellä, pisti hiljaiseksi monetkin meistä kiireisistä uraihmisistä. Hän kertoi, että asui aluksi pitkään Oulun kaupungissa ja ajeli pyörällä töihin muutaman kilometrin matkan Maikkulan Kartanoon. Päästyään töihin, ensimmäisenä hän kävi joessa uimassa ja sitten hän vasta rupesi töihin. Työtä hän teki tässä idyllisessä maalaismilijöössä, keskellä viljapeltoja, aittoja, saunoja, kauniissa historiallisessa pihapiirissä, rauhallisesti virtaavan joen ääressä, missä kulkivat veneet välillä yläjuoksuun välillä alajuoksuun. Työpäivä ei tuntunut työltä, vaan rentoutukselta. Hän kertoi, että hän sai työstään kaiken sen, mitä muut ihmiset hakivat vapaa-ajallaan kodeistaan ja mökeiltään. Kaupungin kodissaan hän kävi vain kääntymässä ja hän oikein odotti töihin pääsyä, jossa sai kokea tätä rauhaa. Hänelle koti edusti kaupungin hälinää ja työ sielun rauhaa. Yleensähän se on toisinpäin. Miten onnekas tämä nainen onkaan. Ja tiesi hän sen itsekin, ja osasi antaa sille arvoa.

Kysyin vielä, mistä voi uneksia tällaisen työn jäkeen.
- Ei mistään.
Hiljaisuus. Ilo toisen puolesta. Hieman kateuttakin.

Ilta päättyi aikanaan ja palasimme kiitollisina ja rentoutuneina kaupunkiin ja siitä edelleen kotiin. Päälimämisenä illasta jäi mieleen se Paikan Henki: rauha, pysähdys, irtiotto kaikesta arkisesta, taivaallinen ruoka ja ihanat ihmiset. Ja nauru, joka tekee hyvää.

Loma loppui, arki alkoi.

2010-08-17T13:06:00.000-07:00

Taakse jäi kesä, joka oli ennätyshelteinen. Minua ahdisti kuumuus, joten sinänsä kesän päättyminen ei harmita. Ja lisäksi rakastan syksyä. Silloin ilmat viilenee ja saan jälleen toimintakykyni takaisin. Puhkun tarmoa ja olen innokas ryhtymään kaikenlaisiin eteen tuleviin tehtäviin sekä työssä että harrastusten parissa. Saan toteuttaa niissä itseäni ja elämä maistuu mielekkäältä. Loma on tehnyt tehtävänsä ja akut on täynnä virtaa.

Viime kesäloma oli todellinen loma. Piti minun tehdä kyllä kaikenlaista tärkeääkin, mutta rankan työtalven jälkeen tarvitsin ensisijaisesti huilausta. Ja sitä sainkin käydessäni lasteni kanssa viikon matkalla Helsingissä, josta piipahdimme pariksi päiväksi Tallinnaan. Erityisesti Tallinnan vanha kaupunki on sellainen, joka jaksaa viehättää minua kerrasta toiseen. Tiedän haluavani sinne vieläkin joskus uudestaan, silloin Rakkaani kanssa. Tällä kertaa halusin kuitenkin lähteä matkalle ihan vain omien ihanien tyttärieni kanssa, joista toinen on ihanassa murkkuiässä ja toinen lähentelee sitä ikää. Mainioita matkakumppaneita. Ja halusin opettaa heille matkustamista ja elämistä "maailmalla" sekä Itsellisen Naisen Elämää. Annoin heille Unelmia, jota kohti pyrkiä ja josta löytyy motivaatiota käydä koulut kunnolla ja olla elämässä rohkea. Reissu onnistui loistavasti ja siitä jäi kaikille meistä ihanat muistot. Itsekin voitin reissulla kammoni ajaa Helsingin keskustassa autolla. Hotellin parkkihalliin päästessä pää oli hiestä märkä ja sydän jyskytti enemmän kuin juoksulenkillä, mutta olo oli mahtava! Teinityttöjen kanssa kaupunkilomailu koostui shoppailusta ja nähtävyyksistä ja kulttuurista. Seurailimme sekä Helsingin että Tallinnan elämää, kävimme eri sorttisissa museoissa, nautimme hotellielämästä ja kylpylästä. Tietysti kävimme Lintsilläkin. Ah, mitä kaivattua rentoutusta tämä reissu oli. Laitan tänne sekaan kuvia lomamatkaltamme.
Lomamme jatkui mökkeilyn merkeissä eri kokoonpanoilla. Uitiin, saunottiin ja istuttiin nuotion ääressä. Makoilin joutilaana päivät pitkät lukien ihania kirjoja. Tänä kesänä en käynyt millään pidemmällä patikkaretkellä. Ihan vain mökin maisemissa retkeiltiin ja sauvakäveltiin metsäteitä, poroja väistellen. Pyhityksestä on tullut vuosittainen "pyhiinvaelluspaikka". Sen huipulta näkee kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Paikka lumoaa joka kerta. Pidempi vaellusretki on buukattu kalenteriin tänä vuonna poikkeuksellisesti myöhempään syksyyn. Suuntana on Itä-Suomi ja matkakumppanikseni saan oman Rakkaani. Kotonakin ennätettiin olla noin viikon päivät. Sen verran juuri, että ehti pyykätä ja siivota ja tavata tuttuja. Lapsetkin kaipasivat kavereita. Kotona olisi tosin voinut olla pidempäänkin, mutta olin jemmannut syksyn reissuja varten yhden lomaviikon.
Siinä se loma oli. Liian lyhyt, niinkuin aina. Olisin voinut jäädä lomalle vielä vaikka kolmeksi kuukaudeksi... Olin suunnitellut tekeväni muutamia ihan tärkeitäkin hommia, mutta en sitten löytänyt niille aikaa. Nyt sitten yritän repiä niille aikaa arjen pyörityksen keskeltä.
Luin vastikään runon, jonka sanoma oli, että aikuistuminen on sitä, että oppii hyväksymään asiat, joita ei voi muuttaa. Runo kolahti minuun varmasti siksi, että taistelen kokoajan vastaan sellaisia asioita, joita varmastikin pitäisi vain hyväksyä. Esimerkkinä se, että yksi ihminen ei ehdi ihan mahdottomia tehdä, ei repeä joka paikkaan. Mutta se on niin hankalaa, se hyväksyminen, eikä oikein sovi luonteelleni antaa periksi ja lyödä hanskoja tiskiin. Se on kuin sielunsa myisi. Ehken sitten aikuistu koskaan...?

Nyt arki jatkuu. Töihin paluu oli ihanaa, koska rakastan työtäni. Mieli silti haikailee takaisin lomalle ja joutilaisuuteen. Syksy tuo kuitenkin tullessaan kaikenlaista kivaa, mitä odottaa. Ehkä löydän normaali tekemisen tahtini ja saan kaiken mahtumaan kalenteriini ja suoriudun niistä. Nyt on vielä sellainen ryhtymisen alkuvaihe meneillään, että ei ole vielä ihan täydessä iskussa. Kalenteri on kuitenkin alkanut jo tahdittamaan elämääni ja siihen on pakko tuupata itsensä mukaan, jos meinaa kelkassa pysyä. Stressiä pukkaa kyllä lupaavasti jo heti syksyn alkuun. Ehkä se helpottaa, kun huomaa, että tämähän menee vanhalla rutiinilla kun vaan alkuun pääsee. Täytyy nyt pitää huolta siitä, että nukkuu riittävästi, haukkailee happea sopivasti ja keskittyy yhteen asiaan kerrallaan, sen mukaan, mitä kalenteri kulloinkin osoittaa. Ilmat on onneksi raikastuneet ja luonto houkuttaa ulos lataamaan akkuja. Ja mielessä voi aina palata ihaniin kesämuistoihin.

Aikuinen Nainen

2010-08-02T13:56:00.000-07:00

Tänään matkamittariin kertyi 39 vuotta. Yhtä aikaa kääk ja mahtavaa. Eikä ikä tunnu missään. Näkyy sen sijaan.

Niin kuin joka syntymäpäivä aiemminkin, tänäänkin minusta tuntuu, että elän elämäni parasta aikaa. Tämä on ihan paras ikä ikinä. Toivon, että voin tuntea näin vielä 20 ja 30, toivottavasti vielä 40 vuoden kuluttuakin. Ainakin aion nauttia tästä nyt, kun elämä vielä on nautittavaa.

Alan numeroiden perusteella olla hyvinkin aikuinen. Koen olevanikin, vaikka samaan aikaan huomaan, että sisälläni asuu sama iätön minä kuin on aina asunut. Aikuisuuden tunteesta huolimatta koen, että minulla on elämässä vieläkin hyvin paljon opittavaa, elettävää ja kasvettavaa - ja toivottavasti vuosiakin vielä runsaasti edessä. Ehkä sitten harmaahapsisena mummona saan tunteen, että nyt olen aikuinen, oikeasti. Tai ehkä sitten tajuan, ettei sellaista "valmis ihminen"-tunnetta voi saavuttaakaan, eikä tarvitsekaan saavuttaa. Ehkä pääasia onkin se, ettei koskaan koe olevansa valmis ihminen. Näin elämän jano säilyy.

Viimeisen vuoden aikana olen jälleen saanut, tai paremminkin joutunut seuraamaan läheltä, miten elämä ei ole itsestään selvyys. Vaikka tuntuukin, että oma elämä on tukevasti omissa käsissä ja hallinnassa, niin tajuaa, ettei se sittenkään viimekädessä ole omissa käsissä, vaan annettu lahja. Siksi juhlin jokaista vuotta kiitollisena, että olen tähän saakka saanut elää terveenä ja olla onnellinen, että olen saanut pitää elämän lahjan. Aina, kun minulta on kyselty, että aiotko juhlia synttäreitä, olen vastannut että tietysti!! Se on kiitos saamistani vuosista. Tiedän, että tapaani juhlia syntymäpäiviä (pienimuotoisesti tosin) on pidetty vähän lapsellisena. Olen kuitenkin itsepintaisesti joka vuosi juhlinut niitä tavalla tai toisella. Ja niin aion tehdä jatkossakin.

Ihana olla siis terve ja tässä iässä. Elämää on vielä edessä ja onneksi on jo sen verran kokemustakin takana, että voisi osata elää sen viisaasti. Selaillessa valokuvia vuosien varrelta huomaan, että kropassa näkyy vuodet. Olen saanut ryppyjä: kaksi mietiskelyryppyä otsaan, mutta enimmäkseen onneksi naururyppyjä silmäkulmiin. Ja olen saanut kiloja ja joutunut toteamaan peilin edessä, että maan vetovoima on ollut tahdonvoimaani vahvempi. Onneksi voin jotain vielä pelastaa, jopa kuroa umpeenkin, mutta se vaatii jo tätä nykyä vähän työtäkin. Enemmänkin nämä ulkoiset muutokset saavat vain tajuamaan, että sitä todella ikääntyy. Ja tajuaa, että sitä tätyy todella alkaa tekemään jotain terveyden takaamiseksi, jos haluaa elää vireänä ja vetreänä vielä vuosikymmeniä. Ja minä haluan, koska minulla on paljon unelmia toteutettavana ja ylipäätään kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä.

Tänä kesänä aloitin juoksulenkkeilyn. Olen sanonut ystävilleni, että "juoksen ikuisen nuoruuden perässä". Ei minua haittaa, jos pari kiloakin tippuu ja löydän pehmusteiden alta ideaalikropan, mutta tärkeimpänä motivaationa juoksemisessa on se, että pysyn terveenä ja kunnossa ja jaksan. Varmistan siis vanhuusvuosiani. Aion joku päivä olla virkeä ja viisas mummeli, jolla säilyy pilke silmäkulmassa.

Peilistä katsoo tänään takaisin onnellinen aikuinen nainen. Ikä on kypsyttänyt minua ihan hyvällä tavalla sekä henkisesti että ulkoisesti. Voisin nähdä rupsahtaneen naisen, mutta en näe. Sitä oikeastaan kypsyy, eikä vanhene - ihan niin kuin viini. Tässä iässä on ihan parasta olla. Olen saanut tänään ihan tolkuttomasti onnitteluja ja päivä on mennyt aika juhlavissa fiiliksissä. Niin... juhlafiilis tarttuu, kun sitä tartuttaa. Ja sitä paitsi juhlia ei ole koskaan liikaa. Siitähän sitä syntyy niitä naurunryppyjä silmäkulmiin.

Siivousvimma

2010-07-28T04:15:00.000-07:00

Kiireisen talven jälkeen koitti vihdoin kesä ja loma. Lomat on nyt lusittu ja saldona on virvoittunut sielu ja ruumis sekä tyhjentyneet kaapit.

Suurin osa lomasta meni ihan laiskotellessa antaumuksella ja reissatessa kotimaassa ja vähän naapurissakin. Tietenkin erämaamökilläkin on ennätetty olla riittävästi, jotta sosiaalinen ähky saatiin hoidettua. Kotiin palattuani piti tehdä uusi kukkien istutusalue pihalle, mutta löysinkin itseni aivan muista hommista (ei mitenkään poikkeuksellista minulle).

Aloin sitten siivoamaan yli äyräiden pursuavia vaatekaappeja. Kerrottakoon, että huushollissamme ei ole vaatehuonetta, minne normaalisti kaikki joutilas tavara tuupataan ikuisiksi ajoiksi, joten kaikki tämä joutotavara kertyy kaappeihimme. Onneksi kaappeja ja hyllineliömetrejä on kuitenkin runsaasti. Minulla onkin jo perinne, että tällainen raivaussiivous tehdään kerran-pari vuodessa ja se aloitetaan ottamalla rulla isoja mustia 250 litran jätesäkkejä ja aletaan heittään tavaraa ja kampetta kaapeista roskasäkkiin ja jatkotoimitussäkkiin, joka toimitetaan joko SPR:n Konttiin tai annetaan tuttavalle. Ajattelin, että saisin ehkä pari säkkiä täyteen. Muttamutta...

Ensimmäisestä kaapista lähti pelkästään käsityötavikkeita yksi säkillinen. Olen hautonut kaikenlaista näppärää (mm. silkkinauhoja, kanttinauhoja, nappeja, kuminauhaa, resoria, vetoketjuja, neppareita, sulkia ja tietenkin keskeneräisiä käsitöitä) nuoruusvuosiltani siltä varalta, että tyttäreni - tai ehkä itsekin - joskus innostuvat tekemään käsitöitä ja askartelemaan ja taiteilemaan. Tai eihän sitä tiijä, jos niitä joskus tarvii! No, tavarat ovat lojuneet nyt kohtuullisen joutilaina 20-30 vuotta... kärsivällisyyteni ei riitä odottamaan sitä päivää, että aika tavaran kaupittee. Näinpä käsityötarvikkeet saivat lähtötuomion. Ja sitten löysin parista yläkaapista 8 laatikollista lisää käsityötarvikkeita. Heitin kangasta ja lankaa menemään ihan tolkuttomasti. Roskiin meni mummun vanhat kimalteiset villalangat, joilla hän 70-luvulla kirjaili "tosimuodikkaita" koristetyynyjä. Päätin, että minä en moiseen hommaan ryhdy ja pidän huolen, etteivät lapsenikaan ryhdy. Muoti on muuttunut, enkä ole ihan retroihminenkään. Samoin erikoislangat, joista käsitöissä taidokas äitini 70-luvulla teki juhla-asun eräälle kansanedustajan rouvalle saivat lähtömääräyksen. Jopa mummuni 50-luvun tyllikangaspakka pääsi autuaimmille laitumille. Ja 12-vuotiaana aloittamani melkein valmis kirjoneuleinen villatakki sain vihdoin vapauden olla valmistumatta. Se tökkäsi aikoinaan yhteen ainoaan virheeseen, joka oli toisen etukappaleen kainalon kohdalla. Olisi pitänyt purkaa 20 senttiä ja tehdä uusiksi sekä ommella vielä osat yhteen ja laittaa napit. Vaikka se olisi tätä nykyä tyttärelleni sopiva, niin eihän sen näköistä perinneneuletta tämän vuosituhannen tyttölapset päälleen pistä. Ja hieman haikeana pistin roskasäkkiin myös ukkini Samarkandista vuonna 1973 ostaman taivaansinisen kukallisen silkkikankaan, josta kukaankoskaanikinä ei tehnyt minulle mekkoa - enkä minäkään tyttärilleni silloin kun he olivat pieniä. Tulin siihen johtopäätökseen (todennäköisesti ensimmäisenä suvussani), että aika ei tavaraa kauppaa. Näin se on.

Mutta toki minä vielä säästin vähän jotain. Perus sukkavillalankoja jäi sekä puuvillalankaa kesäneuleisiin ja hurjan paksua villalankaa, jos joskus innostun tekemään norjalaisneuleen tai vaikkapa kaulaliinan. Ja toistaiseksi säilytin 10 kiloa virkkauslankaa ja virkatun melkein valmiin sängynpeitteen. Tiedän että ne langat ovat ikuisia ja että sängynpeitteen tekemiseen on uhrautunut jo kymmeniä, ellei satoja tunteja, joten annan ne eteenpäin vaikkapa ex-anopille, joka on oikea käsityöihminen ja epäilemättä aidosti ilahtuu saadessaan sellaisen paketin. Ja ehkä ne jäävät joskus sitä kautta perinnöksi lapsilleni.... ehkä he heittävät ne sitten pois. Ja jätin myös ainakin 40 vuotta vanhan tummansinivihreän silkkisamettikangaspakan, josta saa teetettyä ajattoman kauniin iltapuvun. Olen optimisti ja melkein varma, että sille tulee vielä elinaikanani käyttöä. Sitä paitsi minulla on kankaaseen sopivat mummun vanhat spektroliittikorut. Että en minä kaikkea heittänyt pois. Käsityötarvikkeita jäi vieläkin varmaan liikaa kaappeihin.

Siirryin siivouksessani vauhdilla kaapista toiseen. Vaatekaapistani lähti isolla kädellä pois paitoja, housuja, neuleita, toppahousuja, takkeja, jopa lammasturkki, laukkuja, matkalaukku, tauluja, pöytäliinoja, astioita, koriste-esineitä, cd-levyjä, vanhoja tallennuskorppuja ja c-kasetteja, ties vaikka ja mitä. Ihan surutta viskasin roskasäkkiin. Kuljin kotona kuin hyeena tuijottaen jokaista kaappia sillä silmällä, että mitäköhän tuolta kaapista voisi heittää pois. Lopulta on käyty läpi melkein kaikki kaapit ja laatikot. Pienemmän tyttäreni vaatekaapista lähti 1½ säkkiä vaatetta pois ja niille löytyi onnekseni vastaanottaja, joka valkkaa niistä omalle tyttärelleen sopivat. Samoin hänen vanhoille (ja osin melkein käyttämättömille) leluilleen on ottajia. Ja loppusaldona oli seitsemän isoa jätesäkkiä romua ja kampetta pois. Ah, sitä väljyyttä kaapeissa!

Jossain vaiheessa siivousvimmaani käsitin, että tämä ei ole pelkästään vuosittainen kesäsiivous. Vaikka olenkin lähipiirissä aika kuuluisa siitä, etten tunteile roinan kanssa ja heitän ja annan tavaraa surutta pois, niin yllätyin kyllä itsekin kuinka paljon tänä vuonna tavaraa lähti. Siivotessani ajatuksissani pyöri useinkin, että sitten, jos, tai kun, muutaman vuoden kuluttua muutan rakkaani kanssa yhteiseen kotiin, en yksinkertaisesti kehtaa näyttää, mitä kaikkea kaapeissani olen vuosikymmeniä hautonut. Sama ajatus taustalla heitin myös pois "entistä elämääni", ts. avioliiton aikaisia roinia, mitä en koskaan nostaisi esille uudessa yhteisessä kodissa, kun eivät ne nytkään ole päässeet esille. Lapsia varten säästin vielä jotain muistoiksi. Pieni laatikko entisen elämän roinaa sai siis edelleen jäädä syvälle kaappiin.

Istuessani lopulta kotonani, jossa kukaan muu ei päällepäin arvaisi mitään tapahtuneen, koska kaikki näyttää olevan ennallaan, minä tiedän, että kaappien ovien takana on tapahtunut paljon ymmärsin, että olen raivannut pois vanhaa elämääni - ja tehnyt tilaa uudelle.

Ja tekipä se hyvää. Nyt on tilaa alkaa keskittymään tulevaisuuteen, eikä menneisyyden tarvitse roikkua enää kiinni näkymättömillä langoillaan.

Unelmakarttani

2010-06-13T13:48:00.000-07:00

Pitkästä aikaa yritän jälleen löytää aikaa kirjoittamiselle. Pää on täynnä ajatuksia, joista voisi kirjoittaa. Elämä vie kuitenkin niin kiihkeästi eteenpäin, ettei tahdo löytyä sopivaa hetkeä. Päätin kuitenkin löytää aikaa jälleen tällekin harrastukselle, koska tekemässäni Unelmakartassa kirjoittamisella oli vankka paikkansa. Siispä, onhan tälle löydyttävä aikaa!

Tein eräänä iltana siis Unelmakartan. Keksin sen ihan itse ja varmastikin ajurina toimi se, että vuoden päästä täytän 40 ja tuntuu, että elämä kuluu entistä vauhdikkaammin ja minulla on vielä vaikka millä mitoin unelmia, joita haluan elämässäni toteutta. Ja lisäksi myös se, että nykyisessä elämänvaiheessani unelmien toteuttamiselle on jonkinlaiset mahdollisuudetkin. Tulevaisuudessa toivottavasti vielä paremmat. Ja sitä paitsi, olen huomannut, että unelmat toteutuvat, joten kannattaa unelmoida. Varmistaakseni unelmien toteutumisen, ne täytyy kirjata paperille ylös, jotta ne on kirkkaana päämääränä. Sitä kohti voi sitten "vain elää". Kuulosta ehkä helpommin sanotulta kuin tehdyltä, myönnän itsekin. Uskon kuitenkin siihen Jonkun Viisaamman ajatukseen, että "Onnellisuus ei ole palkinto, se on seuraus". Ja haluan elää onnellisesti elmäni loppuun saakka. Ja oletan, että ihminen on onnellinen silloin, kun saa toteuttaa itselleen tärkeitä asioita ja elää omannäköistä elämää.

Otin siis eteeni tyhjän paperin ja pistin siihen aikajanan 40v___45v____50v____55v____60v___jne.
Sitten aloin kiinnittämään siihen pallukoita, joiden sisään kirjoitin unelmani. Ihan tarkkoja vuosia en kaikille unelmilleni määrittänyt, vaan suurinpiirtein esim. ikävuosien 40-45 välille. Kas näin:

39v. Puola, Varsova (ystävien luona)
39-50v. opintoja työn ohella
40v. PoriJazz
kitara ja soittotunnit
40-45v. muutto yhteen Rakkaani kanssa
Espanjan matka koko perheellä
Pariisissa Rakkaan kanssa kahden
45v. vaellus: Santiago de la Compostela (tai osa siitä)
45-50v. Tukholma
Amsterdam
vaellus: Pohjois-Norjan vuorilla
opintovapaata töistä 1-2v.
50v. tutkintoon valmistuminen (opinnot kestää siis reilut 10v)
sapattivuosi Rakkaani kanssa Lapissa, erämaamökissä, kirjoitan kirjan
50-55v. joogamatka Intiaan (jos vielä taivun, muutoin nuorempana jo)
50-60v. luxusmökki, josta olen tehnyt jo hahmotelmat paperille
ulkomailla asuminen ja työskenteleminen
Tiibet
Amerikka
Australia
Kiina
Peru
toinen kirja
60v. --> hmmm... mitähän sitten voi vielä tehdä? Toivottavasti terveyttä riittää.
aion vieläkin tehdä unelmatyötäni, ehkä vain jo osa-aikaisesti
kirjoitan kirjoja
palaamme eläkepäiviksi Suomeen luxusmökillemme
mökin vastapainoksi meillä on kaupunkiasunto

Näiden lisäksi paperille syntyi rykelmä erinäisiä unelmapallukoita, joita en kiinnittänyt vielä mihinkään. Ehkä niille täytyisi löytyä aikaa vähän kaikkialta. Niitä ovat:

Ihana työ, jota teen intohimolla
kirjoittaminen
aktiivinen kunnosta huolehtiminen: jooga/pilates + hikilajit luonnossa
vaellus, retkeily, melonta
Kulttuurielämyksiä: konsertteja, teatteria, kuvataidetta, ym.
kuvataiteen tekeminen ihan itse (kokeilen ainakin)
työtä lasten ja perheiden hyväksi
"maailman parantaminen", ehkä sekaannun yhteiskunnallisiin asioihin

Paperi täyttyi iloisesti miljoonasta unelmastani ja käsitin, että minun täytyy elää liki sata vuotiaaksi, että enntän toteuttaa kaikki unelmani. Toisaalta luulen, että jotkut unelmat voi yhdistää ja lyödä kaksi tai useampia kärpäsiä yhdellä iskulla. Lisäksi jokaista unelmapallukkaa piirtäessäni pohdin, voinko toteuttaa unelman yhdessä Rakkaani kanssa ja miten kyseisen unelman voisi sovittaa perheeni kulloiseenkin vaiheeseen. Lapset ovat nyt pieniä, mutta 10-15 vuoden kuluttua jo opiskelemassa ja elelemme Rakkaani kanssa pääosin kaksistaan. Lopputulos näytti siis kutakuinkin mahdolliselta toteuttaa. Ehkä pieni keskustelu puolison omista unelmista on paikallaan ja sovitamme sitten Unelmakarttamme yhteen. Ja ehkä lottovoitto voisi olla myös paikallaan. Tai ehkä sellainen työnantaja, joka kustantaa kaikki nuo minun matkani =).

Vakaa ajatukseni kuitenkin on - siis huolimatta huikean epärealistisesta Unelmakartastani - että elämällä kohti noita unelmia ja tekemällä töitä niiden saavuttamisen eteen, unelmien toteutuminen on sentään todennäköisempää kuin vain seitsemän oikean rivin odottelu sohvalla.

Ja toki noilla unelmilla on erilaisia painoarvoja (vaal.siniset ovat priotity-ykkösiä) ja vähempikin riittää.

Toistaiseksi olen osannut olla onnellinen ihan vain kahdesta ihanasta tyttärestäni, Rakkaastani, Ystävistäni, kodistani, jossa on hyvä olla ja mahdollisuudesta karata pohjoisen metsiin. Luxusta on ihana työni ja mahdollisuuteni harrastaa ja opiskella.

Balanssin löytämistä

2009-10-20T02:57:00.000-07:00

En mää sit vaan opi. En näköjään millään...

Miten sitä oppisi elämään niin, ettei kuluta akkujaan ihan punaiselle?

Asetelmassa on vastakkain hillitön halu elää täysillä sekä vain 24tuntia/vrk ja 365 pv/vuosi ja vauhdilla karttuvat vuodet.

Olen vuosien varrella kokeillut kaikenlaista, että oppisin säännöstelemään energiankulutustani suhteessa aikaan ja tekemisen määrään. Opetellut tekemään asioita kohtuullisissa määrin ja löytämään itselleni aikaa rauhoittua ja rentoutua. Okei, olen oppinut pysähtymään ja hiljentämään tahtia. Silloin kun kalenterissani on niihin varattu aika. Se onnistuu hienosti. Mutta siitä johtuen muuna aikana onkin sitten tuhannen paljon kiireempää. Ei hyvä niinkään. Kaasu on edelleen pohjassa ja kierrosrajoitin paukkuu. Olen niin ahne elämälle.

Mutta miten oppia haluamaan vähemmän???

Onneni on, että minulle on aikalailla kirkastunut aikuisiällä, miten haluan elämäni elää ja mitä haluan elämälläni tehdä. Haluan vain liian paljon siihen nähden, mitä kerrallaan ehtii. Näinpä paahdan sata lasissa ja sanan mukaisesti elän täysillä. Ja nautin, aahhh.... Nyt, perhana, kroppa sitten sanoo, että pitäisi hiljentää. Kun en malta pysähtyä ja lehvähtää, elimistö ei kestä. Ts. pikku flunssat rymäyttää kunnolla petiin, toipuminen ei edisty ja pumppukin vetää ylikierroksilla. Inhottava pysäytys. Ärsyttää ja turhauttaa tällainen oleminen. Haluan elää, enkä olla vaan. En halua suostua luopumaan unelmistani tai edes lykkäämään niiden toteuttamista.

Tiedän, tiedän.... Järkikin sanoo, että asioita pitäisi jaksottaa pidemmälle ajalle. Luottaa, että on aikaa myöhemminkin toteuttaa näitä unelmia. Tosin, niille vuosille minulla on toiset unelmat, joten sinne syntyisi ruuhkaa. Siksi pitää ennättää jo nyt. Vaikkei ennättäiskään.

Voi voi voi. Mitenhän ratkaisen tämän asian? Mistä saisin lisää tunteja vuorokauteen ja päiviä vuoteen? Miten oppia elämään hitaammin? Miten käy, jollen hiljennä? En haluaisi kokeilla.

Yritän siis taiteilla kalenterin kanssa. Mahduttaa sinne tasaisesti ripotellen kaikki asiat, mitä haluan elämääni sisällyttää. Väliin mahtuu rauhoittumistakin, aika paljonkin. Silti tuntuu, että olen naimisissa kalenterini kanssa. Pakko olla. Muuten elämä menisi ohi.

Ehkä tilannetta kuvastaakin parhaiten se, että jos lompakkoni varastettaisiin, se ei olisi niinkään suuri katastrofi, mutta jos joku veisi kalenterini, olisi koko elämä hukassa.

Olenko vain olemassa kalenterini kautta? Enempää en halua asiaa ajatella... voin muuten löytää ikävän vastauksen.

Onneksi silti uskon järkeänikin, kun tiedän mikä itselleni olisi parasta. Olen nyt syyslomalla lasten kanssa, eikä ohjelmassa ole mitään kalenteriin sidottua ohjelmaa. Mennään fiiliksen mukaan. Myönnän, että täytyy pidätellä itseään, että malttaa ottaa rauhallisesti. Joudun perustelemaan itselleni alituisesti tätä joutenoloa, kun tuntuu, että hyvää aikaa menee hukkaan. Istun täällä vartioimassa itseäni :-)

Opettelen napostelemaan elämää ahmimisen sijaan.

Näissä tunnelmissa

2009-09-14T01:49:00.000-07:00

Anssi Kelan AAMU

Mamban SAA KOSKETTAA

Laulut kertovat enemmän kuin tuhat sanaani.

Oi ihana kesä

2009-07-20T23:05:00.000-07:00

Ja ihana elämä.

Paljon on ennättänyt tapahtua kesän ja loman aikana. Blogipuolella on ollut ihan tarkoituksellakin hiljaista, koska olen keskittynyt keräämään kokemuksia, elämyksiä ja kaikenlaisia asioita päähäni, jotta voin sitten pistää tehosekoittimen päässäni käyntiin ja prosessoida niistä kaikenlaista ihmeteltävää. Ajatustankkaus siis. Ja veikkaisin, että uutta kirjoiteltavaa tänne blogiin riittää sitten pitkälle talveen.

Kesän teemana on ollut vetäytyminen metsään, pois ihmisvilinästä, miettimään rauhassa tätä ihmeellistä elämää ilman häiriötekijöitä. Olen lukenut, lukenut ja vielä vähän lukenut, laidasta laitaan. Ajatusten prosessoinnin ajaksi siirryin lapion varteen ja kaivoin puoli pihaa pois, vein kottikärryillä metsään ja rakensin tilalle uudenlaista pihaa. Sivussa tuli rakennettua vanha kuistikin uuteen elämään. Loin uutta, se tuntui hyvälle. Ruumiillinen työkin ravitsi kehoa. Kaiken touhun sivussa tuli huomattua mielikuvaharjoituksen toimivuuskin. Olen nimittäin mielessäni harjoitellut ainakin 15 vuotta peräkärryllä peruutusta ja nyt, kun jouduin hyppäämään itse puikkoihin ja peruuttamaan hiekka- ja tiilikuormien kanssa, niin homma sujui kuin olisin aina osannut. Ihmeellistä!

Lomalla tuli myös jälleen retkeiltyä pohjoisen metsissä. Lähdin lasten kanssa viikoksi mökille, joka on kaukana erämaassa ja jossa ei ole mitään arkielämän mukavuuksia. Sieltä käsin teimme päiväretkiä milloin mihinkin. Seurana meillä oli vain radio ja luonnon äänet sekä metsän eläimet. Täydellistä vastapainoa arjelle kotona. Taivaltaessaan karuissa metsissä ja tähyillessä sateiselle järvelle voi tyhjentää sielunsa, heittää vanhat kuormat pois ja tehdä tilaa uusille ajatuksille. Loputon hiljaisuus antaa raamit ajatuksille. Ajatukset selkiytyy ja huomaa näkevänsä asioita uudella tavalla. Hiljaisuuden vastapainoksi tuli kuunneltua Kainuun maakuntaradiota, joka oli ainoa kanava, mitä mökillä kuului. Hauskaa kuunneltavaa, musiikki ja kylänmuorien jorinat ihan samanlaista kuin 30 vuotta sitten. Kuin aikahyppy lapsuuteen. Jäin pohtimaan, miten on mahdollista, että samaan aikaan kun sivistynyt (?) maailma, työelämä ja teknologia ovat harpanneet kvanttihypyn pelkästään minun elämäni aikana, jotkut asiat eivät ole kuitenkaan muuttuneet yhtään mihinkään. Onko se kiinni sukupolvesta, elinympäristöstä, vai mistä ihmeestä, mutta se tuntui käsittämättömän ristiriitaiselta. Aika kuluu eri paikoissa ja yhteyksissä eri tahtiin. Toisaalta oli ihana havaita, että jossakin on säilynyt kaikki vielä niin ennallaan. Olisi ihana palata siihen maailmaan, turvallista, kuin lapsuudessa. Väistämättäkin pohdin myös sitä, kauanko se vanha voi säilyä tässä maailman puristuksessa. Kuoleeko koko kylä, kun se ei tunnu elävän muun maailman mukana, vaan kömpii etanavauhdillaan tässä ajankulussa.

Oltuamme viikon telkkien ja porojen seurassa, tuli terve halu palata takaisin kotiin, ihmisten ilmoille ja sosiaaliseen elämään. Jäljelle jäi kuitenkin kaipaus palata takaisin metsän keskelle jälleen, kun siltä tuntuu. Koen olevani harvinaisen onnekas, että minulla on mahdollisuus päästä välillä hiljentymään ja pois täältä arjesta. Se on jollain tapaa itsensä ruokkimista, hengen ravintoa. Ihan niin kuin hengittäminen, joka muodostuu sisään- ja uloshengittämisestä. Arjen hälinä ja kiire tarvitsee vastapainoksi hiljaisuutta ja pysähtymistä.

Tähän loppuun laitan pari kuvaa reissuiltani. Sielunmaisemaa....

Kesäkuinen sunnuntai

2009-06-14T10:31:00.000-07:00

Kesän alku ei muuttanut juurikaan totuttua arkea muuksi, koska lomani alkaa vasta kesäkuun lopulla. Ainoastaan se on muuttunut, että töissä ei huvittais olla, vaan mieli hajaljaisi koko ajan lomalle, pihalle, mökille, metsään, melomaan tai joka tapauksessa jonnekin pois, edes torille tai puistoon. On siis pitänyt sinnitellä aika kovasti, että tulee tehtyä työtkin. Ja vielä pitäisi pari viikkoa jaksaa, ennen kuin pääsen lomalle.

Nyt minulla on ollut vapaa viikonloppu sekä äidin että rakastajattaren (en oikein keksi termiä kuvaamaan vähän kuin etä-avopuolison osaani) roolista. Olen nauttiut yksinolosta ja joutilaisuudesta. Ollut vaan ja keskittynyt hengittämään. Prosessi on vähän sama, kun puhutaan kun joku paperikone sammutetaan, niin se ajetaan alas. Se on monivaiheinen prosessi, jossa yksi kerrallaan koneen osa sammutetaan. Kohteena on nyt vain minä; työmyyrä ja arjen suorittaja, hirveä paahtaja, joka pistää toimeksi ja saa asioita tapahtumaan. Olen oikeastikin aika kone arkisin. Minusta on nyt hitaasti laskettu kierrokset ja lopulta pysäytetty. No, sydän lyö vielä ;D En ole asettanut itselleni yhtäkään tavoitetta viikonlopulle. Olen huubailut ja himmailut, ottaut vapaata kaikesta tekemisestä. Suurin tekeminen on ollut hakea aamulla sanomalehti. Olen lukenut ja herkutellut. En kehtaa edes sanoa, montako sataa grammaa olen syönyt juustoja. Onneksi viiniä ei ole kulunut samassa suhteessa. Huomenna on pakko lähteä sulattelemaan kertyneet nautinnot pururadalle. Tänäänkin olisin lähtenyt, mutta kukaan ei joutaut kaveriksi ja aina kun sain tsempattua itseni, että lähden yksin, niin alkoi sopivasti satamaan. Pidin sitä loputa merkkinä, ettei tänään tarvitse käydä lenkillä. Ainahan on huominen. Huomisenkin jälkeen. Käynnistän koneeni vasta huomiseksi.

Tämä silloin tällöin pysähtyminen, oikein tietoisesti itsensä pysäyttäminen, on minun hyvinvoinnilleni erittäin tärkeää. Muuten elämä on yhtä putkea, eikä ehdi ajatella, meneekö elämä oikeaan suuntaan. Näinä viikonloppuina tarkistan kurssia. Huolehdin, että pidän ohjat käsissäni, etten vain roikkuisi elämän riepoteltavana. Tulee mieleen taas ne kuplat siinä veden pinnassa, että pitää mennä hiukan niitä nopeammin, niin silloin itse ohjaa, eikä kulkeudu vain sinne, minne virta vie.

Juhannusta odotan ja lomaani. Huomaan, että minulla on paljon odotettavaa, mukavia ja ihania asioita koko kesälle. Olen onnekas. Olen onnellinen. Paljon hyvää on luvassa.

Hyvää oloa ja mieltä

2009-05-20T02:13:00.000-07:00

Ilman mitään erityistä syytä olen tuntenut itseni viime päivinä ihan hirveentörkeen onnelliseksi ja tyytyväiseksi elämääni. Ok, asiat elämässäni ovatkin suht' mallillaan, mutta onpa noita vitutuksenkin aiheita ihan riittävän tasaiseen tahtiin ollut. Ehkä noi hyvä asiat sitten painaa enemmän? Kait se niin on. Tai ehkä sitä on tottunut rämpimään niin vastatuulessa, että sitten se tilanne, kun vastatuuli laantuu, tuntuu jo ihan hurraalta. Saatikka jos tässä vielä kauhean myötätuulen kouriin joutuisi, niin liekö pää kestäisi. Olen lapsellisen onnellinen niin vähästä. Ja olen taitava poistamaan mielestäni negatiiviset asiat. Sekin on opittu taito.

Ja onnelliseksi tekee mm. tällaiset asiat:
(nämä eivät ole missään järjestyksessä)

- heräävä luonto, koivun pienenpienet lehdet, erityisesti niiden tuore värisävy
- kesä tulee ja pääsee pyöräilemään, mökille, vaeltamaan, melomaan, festareille, grillaamaan, rannalle, uimaan
- pihatyöt
- työssä rullaa
- asiat taipuvat tahtooni (suosiolla)
- minulla on Rakas
- lapset voivat hyvin ja voin olla ylpeä heistä
- minulla on ihania ihmisiä ympärilläni
- IKEAsta löytyi kaikkea kivaa kotiin
- parit uudet kengät ja kesävaatteita (laukku pitää ehdottomasti vielä löytää)
- aivot ovat saaneet haasteellisia pähkinöitä purtavakseen ja harjoittaa ajattelua, se virkistää
- kukaan ei määrää minua - edelleenkään ;D

En silti sulje silmiäni elämän ikäviltä asioilta ja ympäröivän maailman pahuudelta, mitä medioistakin saa lukea. Annan niille tietyn ajan päivästä ja sitten suljen ne pois mielestä, että voin keskittyä kulloiseenkin käsillä olevaan asiaan. Ja nyt jatkan nauttimista tästä hyvästä olosta.

Lisää yhteiskunta-aktivismia

2009-05-14T01:24:00.000-07:00

Tein eilen veroilmoitukseni, kuten kunnon kansalaisen kuuluukin, ajallaan siis. Homma hoitui nopeasti, mutta ennätin kuitenkin kiroilla sen aikana, kuten asiaan on tervettä suhtautua. Lopuksi palkitsin itseni tehdystä työstä yhdellä keskioluella. Se maistui.

Huvituin, kun huomasin, että verottaja oli lisännyt oman auton käytön ja km-korvauskohtaan lisäkohdan, ettei auton käyttö ole perusteltua sellaisissakaan tapauksissa, että julkisten kulkuneuvojen varassa ei ole mahdollista suoriutua siitä aikatauluhaasteesta, että kävisi työssä 8h päivän (huomoiden työnantajan todistus, ettei voi myöntää lyhennettyä 6h työaikaa alle kouluikäisen lapsen vanhemmalle) ja ettei lapset saa olla päivähoidossa 10 tuntia pidempään, joten on pakko käyttää omaa autoa, ettei joudu lastensuojeluviranomaisten kanssa ongelmiin tai työttömäksi. Työmatkakulut siis pitää laskea julkisen mukaan joka tapauksessa. Siksi huvituin, kun parina vuonna yritin pistää perusteluiksi juuri sen, kun yritin hyväksyttää oman auton käytön (ainahan voi yrittää). Olenkohan aikaansaanut tämän lisäkohdan verohallinno ohjeisiin. No, se ja sama. Viime vuosina, kun lapset ovat olleet jo koululaisia, olen jättänyt nämä perustelut ja pistänyt työmatkalulut nätisti julkisten seutulippujen taksalla.

Tämä veroilmoituksen teko siirsi minut kuitenkin sellaiselle aaltopituudelle, että ryhdyin ärhäkästi pohtimaan yhteiskunnan asioita. Viittaan myös edelliseen bloggaukseeni.

Nyt minua pohdituttaa, että julkaiseekohan Suomen valtio vuosittain tilinpäätöstiedot ja toimintakertomuksen, kuten yritykset joutuvat tekemään. Olisi mielenkiintoista nähdä, mihin verovarat todellisuudessa kohdentuivat. Budejttihan on julkisuudessa enemmän esillä, mutta haluaisin nähdä sen toteutuneen puolen. Kuin myös haluaisin valtion toimintakertomuksen, mitä ovat menneen vuoden aikana tehneet, saaneet aikaiseksi. Mistähän moisen raportin löytäisin?

Ymmärrän, että on melkeimpä perverssiä olla näin kiinnostunut ja innostunut verotuksesta ja valtiontaloudesta.
En voi itselleni mitään :-)

Yhteiskuntamme epäkohtia

2009-05-13T23:43:00.000-07:00

Herättelen keskustelua seuraavista yksinhuoltajaperheiden yhteennivoutuvista asioista ja kaipaan viisaampien vastauksia. Toisaalta tarvittaisiin sellainen kansanedustaja, joka ajaisi näitä asioita. Heitän haasteen...

AJANKOHTAISIA ASIOITA YHTEISKUNNASSAMME:

Ties monennenko uutisen kuulen siitä, että joku on tehnyt tutkimuksen (viittaan siis eilisiin uutisiin, joissa todettiin lapsiperheiden köytymisen lisääntyneen kolminkertaiseksi ja jämähtäneen lamavuoden -94 tasolle), että lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt ja etenkin yksinhuoltajien perheen taloudellinen asema on törkeän kehno. Miksi asialle ei tehdä mitään? Mitä tutkimukset hyödyttää, jos niiden perusteella ei ruveta korjaaviin toimiin?

******

Veroilmoituksessa lapsivähennys (Alijäämähyvityksen lapsikorotus) lähivanhemmalle tarkoittaa, että verotuksessa huomioidaan verovuonna 400 euroa per lapsi (saa max. kahdesta lapsesesta). Kun samaan aikaan tilanne on se, että lain antamaa suositus elatusmaksun suuruudesta ei toteudu, vaan elatusmaksu on useimiten huomattavasti pienempi, jonka vajeen lähivanhempi omasta pussista joutuu maksamaan, niin tämä lähivanhemman lisääntynyt elatusvelvollisuus täytyisi huomioida veronmaksukyvyn alentumisena. Verotuksessa pitäisi mielestäni saada vähentää se erotus, mikä olisi lain mukainen lasten elatustarve - molempien vanhempien elatusosuudet yhteensä. Tässä tulisi samalla vihdoinkin tehtyä oikeanlainen tulonsiirto lapsiperheiden hyväksi. Sossu ja käräjäoikeus voisivat tahoillaan pitää huolen siitä, ettein tätä käytetä hyväksi tehden alimittaisia elatussopimuksia siirtäen näin elatusvelvollisuuden valtiolle verohyvityksen muodossa. Eikös olisikin reilua?

******

Perheellisten opintoetuuksia pitäisi parantaa. Etenkin lapsiperheissä, ja jälleen etenkin yksinhuoltajaperheissä, opiskelu perheen ohella on taloudellisesti mahdotonta. Opiskelemalla jatko-opintoja tai kokonaan uusi ammatti perheellinen aikuisopiskelija kuitenkin parantaisi sekä omaa jaksamista työleämässä parhaillaan vielä vuosikymmeniksi että parantaisi samalla myös ansiokehitystään ja erityisesti se parantaisi työtöntä vanhempaa saamaan myöhemmin töitä. Nämä toisivat varmasti opiskeluaikana valtiolta saadun taloudellisen hyödyn takaisin valtiolle myöhemmin. Vai voidaanko osoittaa, ettei opiskelu aikuisiällä hyödytä?

*******

Ja vielä yksi asia, eikä suinkaan vähiten tärkein. Asumistukea ei saa omistusasuntoon. Kela kyllä markkinoi, että sitä saa, mutta käytännössä sitä saadakseen on asunnonostajan täytynyt pistää itsensä ihan mahdottomaan taloudelliseen ahdinkoon, johon taas on mahdoton "päästä" sen vuoksi, etteivät pankit anna lainaa täysin maksukyvyttömille. Siispä käytännössä asumistukea ei saa, eikä toimeentulotukeakaan (paitsi se ihan persaukinen lainan koron osuuteen). Perusteluna Kelalla sille, etteivät he maksa asumistukea omistusasunnon asumiskuluihin on se, että muuten he kartuttaisivat asunnonomistajan omaisuutta. Samaan aikaan Kela kuitenkin maksaa samansuuruisista asumiskuluista asumistukea vuokra-asujalle. Silloin he eivät kuulemma kartuta asukkaan omaisuutta ja siksi voivat maksaa. Tässä kohden kuitenkin kohdentaisin huomion vuokranantajatahoon, jolle ne asumistuet sitten välillisesti valuvat: siis kunta, paitsi ettei joka kunnalla ole vuokra-asuntoja, joten isoksi osaksi vuokranantaja on äveriäs kiinteistösijoittaja (yksityishlö tai yritys). Se on siis Kelan mielestä eettisesti oikeellisempaa, että he kartuttavat sitä sijoittajapohattaa eikä esim. sellaista lapsiperhettä, joka asuu omistusasunnossa usein vieläpä siitä syystä, ettei vaihtoehtona ole vuokra-asuntoja ja monesti siksikin, että omistusasuminen on edullisempaa kuin vuokralla asuminen, siis järkevä ratkaisu.

Kuten voi varmasti päätellä, kannatan asumistuen laajentamista koskemaan myös omistusasumista. Tämä muutos mahdollistaisi lapsiperheiden (siis kansamme tutkitusti köyhimmän väestönosan) taloudellisen aseman rakentamisen ajan saatossa tukevammalle pohjalle. Vaihtoehtona on siis ainainen asuminen vuokra-asunnossa. Jos ajatusta jatkaa pidemmälle, voisi nähdä tilanteen, että jossain vaiheessa, kun asuntolainaa on jo maksettu (omin ja asumistuen turvin), asunnosta vapautuisi panttiosuuksia lesim. autonhankintaan lainalla, opiskelua varten otettavan lainan takeeksi (markkinakorkoinen laina olisi halvempaa kuin valtion takaama virallinen opintolaina) ja ylipätään siihen, että elämän voisi rakentaa pitkällä tähtäimellä pyörimään täysin omien tulojen varassa, eikä tarvitsisi olla pysyvässä köyhyysloukussa, josta ei ole realistisia keinoja nousta. Tämä siis lisäisi varmasti aluksi valtion asumistukikustannuksia, mutta pitkällä tähtäimellä se taas vähentäisi niitä. Näin minä ainakin näen asian, että aika moni ongelma poistuisi lapsiperheen rahataloudessa. Ainoa ongelma lienee se, että välilliset tulonsiirrot asumistuen muodossa rikkaille kiinteistösijoittajille lakkaisivat, kun hyvä vuokrabisnes kutistuisi omistusasumisen lisääntymisen myötä.

*******

Blääh... Siinäpä kerrakseen lakialoituksia. Eikä tässä edes kaikki, vaan tässä oli vain yhden ryhmän yhteennivoutuvia epäkohtia.

Mistähän löytäisin sellaisen kansanedustajan, joka ottaisi ajaakseen näitä asioita?

Kevään ihmeitä ja kesän odotusta

2009-05-03T11:40:00.000-07:00

Kesä tekee tuloaan tänne meidänkin leveysasteille. Lumen alta paljastuva piha inspiroi tekemään pihasuunnitelmia. Olen ollut useamman vuoden ihan jumissa pihasuunnitelman kanssa, mutta tänäänpä se tuosta syntyi ihan itsekseen. Piirsin sen paperille ylös karkealla tasolla ja täydennän sitä tarkemmaksi, kunhan ensin kertaan kasvien maaperä- ja valontarvevaatimuksia. En ole ruvennut sitä väkisin vääntämään tässä vuosien aikana, vaan olen luottanut, että se hautuu mielessä rauhassa ja syntyy sitten, kun on sen aika. Niin siinä käy, oli sitten kyseessä pihasuunnitelma tai muu elämän asia. Kaikella on itämisaikansa.

Meidän perheeseen on tänä keväänä myös istutettu Miehen Itu. Kasvuolosuhteet vaikuttavat lupaavalta, ellen sanoisi ihan ravinteikkailta, joten odotan sadoksi valtaisan suuria Rakkauden Kukkia :-) Tälle taimelle pitää nyt vain antaa hyviä ravinteita ja hoitaa sitä lempeästi ja puhua sille paljon kauniita rakkauden sanoja. Niillä neuvoilla kait sitä naiset ovat vuosisadat hoitaneet puutarhan, lapset ja parisuhteen?

Kesä on siis edessä. Odotan viimeisten lumien lähtöä ja sitä seuraavaa pihanlaittoa, mutta eniten yhteisiä kesäkuvioita Rakkaani kanssa. Sitä, miten hän ottaa paikkansa meidän perheessä ja elämässämme nyt, kun hänet on esitelty perheessä ja kun arkemme nivoutuvat pikku hiljaa enemmän yhteen. Erityisen mielenkiinnolla odotan, millaisia puolia näemme toisistamme erilaisissa olosuhteissa, kuten lomalla, mökillä, vaelluksella, kotona, arjessa, isänä, äitinä ja vapaana, mutta yhdessä.

Itselläni on jo vuosia aikaa edellisestä vakavasta parisuhteesta. Toki tässä on jotain taitoja ylläpidetty ja pyritty kehittämäänkin viime vuosina, mutta sisältäni ei ole löytynyt erityisempää halua etsiä elämänkumppania, vaan olen luottanut siihen, että kylläpä se Oikea sieltä sattuu kohdalleen sitten, kun niin on tarkoitettu käyväksi - ilman etsimistäkin. Sen sijaan olen käyttänyt aikaa itsetutkiskeluun ja elämänkokemusten hankkimiseen sekä toteuttanut omia unelmia. Olen oivaltanut, että onni löytyykin itsestä sisältä, en odota sitä muilta. Sen myötä olen ymmärtänyt karistaa turhat odotukset ja vaatimukset parisuhteelle. Olen oppinut pärjäämään omillani ja elämään elämääni riippumatta muista. Olen takonut itse oman onneni.

Ja nyt pitäisi jälleen oppia jakamaan asioita ja tekemään yhteisiä suunnitelmia... Mietittyäni sitä viime kuukausina aika perusteellisesti, tunnen olevani ihan valmis siihen. Tuntuu hyvältä ja olo on varma. Uskallan, enkä pelkää. Kerrankin tiedän, että haluan itse tämän parisuhteen myös. Olen myös saanut oppia, miten paljon lisää onnellisuutta hyvä parisuhde voi elämälle antaa. Ja yllättynyt siitä, etten joudukaan luopumaan mistään omasta tärkeästä.

Tämä kevät on siis ollut minulle melkoisten ihmeiden aikaa. Nyt sitten odotan mieli avoimena ja sydän intoa täynnä tulevaa kesää - ylipäätään tulevaisuuttani, että mitä se tuo tullessaan. Pidän mielessäni ja elämänohjeenani erään itämaisen viisauden, joka meni jotenkin näin:

Vaali sydämessäsi versovaa vihreää oksaa, niin sille lennähtää laulava lintu.

Suklaamousseleivoksia ja Elämän Herkkuja

2009-04-18T00:29:00.000-07:00

Eilen en vielä aamulla tiennyt millainen ilta minulla olisi edessä. Silloin kun minulla ei ole mitään sovittua ohjelmaa ja olen vapaalla äidin tehtävistä, olen avoin kaikelle eteentulevalle. Ja vähän aina toivonkin, että ilmaantuisi jotain odottamatonta ja mukavaa. Kun toivoo, niin tapahtuu (minun mottoni).

Ystäväni soitti tulvansa kaupunkiin työpäivän jälkeen ja kysyi paluukyytiä kotikylille ja ehdotti yhdellä käymistä. Ilmanmuuta ja mielellään lähdin, etenkin kun oli perjantai. Kuinka helpottava olikaan jakaa toisen kanssa - puolin ja toisin - ensin kuluneen viikon vitutukset ja sen jälkeen huokaista tyytyväisyytensä niistä asioista, mitkä on luojan kiitos hyvin.

Keskustelujemme jälkeen ymmärsin yhä selkeämmin, että elämän tasapaino tarkoittaa sitä, että vitutusta aiheuttavia asoita on yhtä paljon kuin onnellisuutta tuottavia asioita. Tai ehkä puntarissa onniasiota on kuitenkin enemmän ja siksi naamalla paistaa hymy sen sijaan, että jäköttäis suu viivana tätä elämäänsä päivästä toiseen.

Niin, jokaisella meillä tuntuu olevan omia murheita kannettavanaan. Pääasia on, että ne voi jakaa jonkun kanssa ja taakka harteilla kevenee. Itse asiassa murheet unohtuu, kun ne on saanut surutta kiroilla läpi jonkun kanssa yhdessä. Sen jälkeen ne lakkaa olemasta olemassa. Siinä toimii oikeastaan aivan sama mekanismi kuin anteeksiannossa, jossa vapautuu itse katkeruudesta ja mielen energioiden hukkaantumisesta negatiivisiin asioihin, minkä vuoksi anteeksianto onkin tärkeää tehdä palveluksena itselle; eikä sen takia, että toisen syyllisyyden taakka kevenisi. Anteeksianto vapauttaa itsen elämään elämisen arvoista elämää. Kuten tekee sekin, että saa ystävän kanssa tasaisin ajoin kiroilla alimpaan helvettiin kaikki elämänpiirin kuuluvat karmeat ihmiset, tapahtumat, epäoikeudenmukaisuudet ja maailman vääryydet.

Vapauttavan yhteisoksennuksen jälkeen mieli todellakin voi keskittyä pohtimaan elämän onnelliseksi tekeviä asioita.

Näinpä yhden lasillisen jälkeen kävimme ostamassa suklaamousseleivokset mukaan ja ajelimme kotikylille ystäväni kotiin laittamaan iltapalaksi Ceasar-salaattia, patonkia ja juustoja sekä palan painikkeeksi keväisen kuplivaa valkoviiniä. Jälkiruoaksi nautimme herkulliset leivokset kahvin kanssa ja päätimme, että juustoissa ja leivoksissa ei olisi tänään kaloreita eikä haitallisia rasvoja. Nautimme elämän suomista herkuista ja unohdimme ikävät asiat.

Illan aikana keskustelimme myönteisellä asenteella mm. elämänpoluista, kasvamisen poluista, ihmisen muuttumisesta vuosien myötä, vääristä valinnoista, ihmiskohtaloista, perhe-elämän erilaisuudesta eri ikävaiheita elävien lapsien kanssa, parisuhteesta erilaisissa elämän vaiheissa, rakkaudesta, arkirakkaudesta, alkurakkauden huumasta, rakkauden tasoittumisesta, seksin ja kipinän tärkeydestä kaikissa elämän ja parisuhteen vaiheissa, haluttomuudesta, avioeroista, yhdessä pysymisestä, arjesta, miehen ja naisen rooleista perheessä, kunkin paikassa perheessä ja elämässä, ja siitä mikälaiseen rooliin itsensä asettaa. Mitä elämältään haluaa... sen miettimisestä on vastuussa jokainen itse.

Keskustelumme oli sielua ja sydäntä ravitsevaa ja rikastuttavaa yhdessä pohdintaa, elämänkokemuksen jakamista, toiselta oppimista. Kaikkiin asioihin ei löydykään vastauksia, joihinkin löytyy monia yhtä oikeita vastauksia, eniten löytyy kuitenkin kysymyksiä. Ja tärkeintä on nöyrä suhtautuminen elämää kohtaan. Kysyvälle vastataan. On hyväksyttävä, että elämä on mysteeri ja ihmisenä kasvamisen tien pää katoaa sumuun. Sumu kuitenkin väistyy sitä mukaan, kun matka etenee. On rohjettava kulkea eteenpäin.

Illan päätimme siihen ajatukseen, että kukaan ei voi arvata huomista päivää, mitä se tuo tullessaan, eikä elämäänsä tulisi rakentaa pelkästään huomisen odotusten varaan, vaan pitäisi kyetä löytämään elämänilo jo tästä päivästä.

Minä ja ystäväni onnistuimme siinä eilen.
Tänään on uusi päivä nautittavaksi.

Automaattivaihteella

2009-04-14T01:38:00.000-07:00

Olen jälleen tehnyt pieniä kokeita omassa elämässäni. Opetellut sitä pysähtymistä ja erityisesti ajatusten pysäyttämistä. Ettei tarvitsisi koko ajan olla niin hyödyllinen ja tuloksekas. Ettei tarvi koko ajan edes ajatella. Pääsiäisloma antoi tähän kokeiluun oivat puitteet: 4 päivää lomaa.

Päätin, etten organisoi päiviä valmiiksi, vaan pistän automaattivaihteen päälle ja katson, mihin päädyn.

Tulos oli sopivasti tasapainossa sekä laiskottelua että touhuilua. En saanut niin paljon aikaiseksi, kun salaa olin asettanut itselleni toiveeksi (en kuitenkaan tavoitteeksi), mutta toisaalta tuli tehtyä sellaista, mitä en ollut suunnitellut. Ja se oli paljon mukavampaa se. Kävin esim. 2½ tuntia sauvakävelyllä katsomassa kosken sulamista ja haistelemassa kevään merkkejä yhdessä tyttäreni kanssa. Mielestäni se voitti mennen tullen perusteellisen kevätsiivouksen hyödyt ja kyseenalaiset ilot. Toisena päivänä kävimme tyttärieni kanssa kevään ensimmäisellä pyöräretkellä, jonka jälkeen istuimme ystäviemme aurinkoisella terassilla nauttien mehuista ja siideristä ja hyvistä keskusteluista. En millään keksi, mitä järkevämpää olisin voinut sinä aikana tehdä. Nautin siis täysin siemauksin lomasta ja vapaasta ajasta. Sain siinä sivussa jotain - aika paljonkin itseasiassa, jos tarkemmin miettii - aikaiseksikin, mutta tärkeintä lienee se, että päälimmäinen tunne, mikä lomasta jäi oli, että sain

LAISKOTELLA, NUKKUA PÄIVÄUNIA, KATSOA ELOKUVIA, LUKEA LEHTIÄ JA KIRJOJA, ULKOILLA, HERKUTELLA, OLLA YHDESSÄ LASTEN JA YSTÄVIEN KANSSA, EIKÄ OLLUT MIHINKÄÄN KIIRE.

Voiko onnesta haljeta ja innosta räjähtää?

2009-03-25T03:01:00.000-07:00

...sitä pohdin tässä, kun en meinaa pysyä nahoissani, kun olen niin innosta soikeana, että lähden kohta lentoon. Oikeasti.

Siksi, että näen tänään vihdoinkin Rakkaani ja saan viettää koko loppuviikon hänen kanssaan.

Viikon olen ollut jo ihan levoton ja viimeiset kolme päivää keskittymiskykyni on ollut tuhansina palasina pitkin maailmankaikkeutta. Työ- ym. kiieristä huolimatta ajatuksissani on vain pyörinyt tämä keskiviikko klo 19.45, kun juna on perillä ja pääsen hyppäämään Rakkaani kaulaan.

Se tunne on humalluttava ja pyörryttävä. Täydellistä aistien hurmaa ja sielujen yhteyttä.

Voiko tällaista onnea ollakaan? Voi. Ja kiitän maailman luojaa, että minä olen saanut sen osakseni.

Ja millä tällaisen tunteen oppisi säilyttämään sitten, kun yhteisiä vuosia on takana jo useampia? Me olemme päättäneet vaalia tätä. Että tämä liekki palaa vielä sittenkin, kun istumme vanhuksina kiikkustuoleissamme.

Vielä muutama tunti pitää jaksaa odottaa........

Jatkoa edelliseen...

2009-03-22T01:40:00.000-07:00

Aika-ajoin pohdin tosiaan, että lääpähdyn tämän hektisen arjen alle, ellen saa vähän tilaa hengittää ja olla ilman aikatauluja. Onnekseni elämäni on sillä mallilla, että minulla on mahdollisuus pysähtyä ja antaa aikaa itselle. Tahdoin ehkä enemmän tuoda esiin sitä, että on hyvä oppia tunnistamaan itsestä, milloin pitää painaa jarrua ja mennä vaan tyhjäkäynnillä. Sen sijaan onnistuin enemmän varmaan herättämään ahdistusta ja huolta, kun kerroin mitä kaipaan sillä hetkellä elämääni.

Todellakin, nykyisin minulla on onneksi mahdollisuus repäistä itseni irti arjesta sopivin väliajoin. Siihen riittää viikonloppu ja toisinaan saan jopa useamman päivän putkeen, jopa viikon. Kuukautta ei sentään tarvita, tai ainakin jaksaa odottaa kesälomaan saakka. Oman hyvinvointini kannalta on kuitenkin tärkeää, että saan arjestani tasaisen varmasti erotettua aikaa itselle, etten ole koko ajan olemassa vain muita varten. Jokaisella pitäisi olla oikeus siihen, eikä se saisi jäädä vain kerran-vuodessa-hemmottelupäiväksi, koska se ei riitä. Tai tämä on ainakin oma kokemukseni.

Aikaisemmin, kun lapset olivat pieniä ja olin vielä avioliitossa, omaa aikaa ei tuntunut millään järjestyvän. Omaa aikaa pitäisi pystyä järjestämään kuitenkin jo parisuhteessa - molemmille. Meillä tämä mahdollistui vasta eron jälkeen. Olenkin ystävieni kanssa pohtinut joskus, että nurinkurista, että vasta eron jälkeen mies on joutunut ottamaan vastuuta vanhempana ja sitä myöten, että lapset ovat välillä isällään, olen saanut järjestettyä itselleni aikaa harrastaa, opiskella ja tehdä välillä asioita ihan itseni hyväksi. Vaimo-ystävistäni monet näyttävät raatavan arjessansa työn, lasten ja puolison ja suvun odotusten mukaan ja toisinaan kyllä pelkään heidän puolesta, että miten he jaksavat. Osaan olla kiitollinen siitä, että olen päässyt siitä irti ja saanut vapautta järjestää arkeni sellaiseksi, että jaksan siinä.

Vain sillä, että huolehdin omasta hyvinvoinnistani, jaksan olla arjessani mahdollisimman täysillä läsnä lähimmäiselleni ja keskittyä intensiivisesti kulloiseenkin tehtävään. Ja vaikka se onkin toisaalta äärimmäisen antoisaa ja saan olla kaikesta hirveän kiitollinen, on tunnustettava, että hyvänkin elämän tahti on toisinaan läkähdyttävä ja sen vastapainoksi pitää osata irrottaa aikaa olla tekemättä mitään, hyvällä omatunnolla vieläpä.

Tänä viikonloppuna olen siis vain huubaillut joutilaana, lueskellut kirjaa, katsonut tv:tä, käynyt hiihtämässä ja nauttimassa kauniista kevätpäivistä, nukkunut päiväunet. Kaikki ilman aikatauluja, ilman kiireen tuntua. Ja tiedän, että tällaiset viikonloput lataavat sisäiset akkuni ja jaksan taas hyvin seuraavat viikot. Sekin tietoisuus on tärkeä, että minulla on jälleen muutaman viikon kuluttua monta päivää aikaa itselle, että tiedän, että näitä latausviikkoja tulee tasaisesti. Siitä syntyy se tasapaino, jolla jaksan.

******

Kun olen tämän jaksamisasian niin omakohtaisesti joutunut opettelemaan ja toteamaan, että oman ajan järjestäminen ei ole aina helppoa, niin kannan kyllä huolta sellaisista (yh-) äideistä, joilla lapset eivät voi syystä tai toisesta käydä viikonloppuja isällään tai kenelläkään muullakaan "hoidossa", eivätkä nämä äidit saa koskaan tällaisia rentoutuspäiviä itselleen. Yhteiskunta poimii vasta väsähtäneet äidit. Ja niistäkin vain pienen osan. Siis sitten, kun on ehkä jo liian myöhäistä. Pitäisi tehdä niitä korjaavia toimenpiteitä jo niin paljon aikaisemmin....

******

Niin että... jaksaminen, jaksaminen, jaksaminen...

Jaksaahan sitä, kun saa - ja tajuaa - levätä välissä.

Jos elämässä ei ole mahdollisuutta levätä ja ladata akkuja, tulisi tajuta, että sitä pitää järjestää. Ja itse siitä on vastuussa. Kyllä yhteiskunta, työelämä ja arki imee viimeisetkin voimat, jos antaa niiden imeä.

Tuumasta toimeen: sitten hiihtämään.

Ulkona paistaa aurinko kuin kesäpäivänä.

Paras laturi: liikunta ja kaunis sää.

Läkähdyttävä arki

2009-03-18T14:18:00.000-07:00

Viikot hurahtavat vauhdilla toinen toisensa perään. Työviikot ovat niin täynnä tohinaa, että maanantain jälkeen yhtäkkiä onkin jo perjantai. Mihin se viikko hurahti?? Viikonlopulle sitä lataa hurjasti aikeita tehdä sitä ja tätä. Kun on sentään vapaata kokonaista 2 päivää! Kuvittelen ennättäväni tehdä vaikka ja mitä sinä aikana, mutta sitten yhtäkkiä onkin jo sunnuntai-ilta ja pitää orientoitua uuteen työviikkoon. Mihin se vapaa katosi? Ja miten ihmeessä suurin osa asioistakin jäi tekemättä?

Kaipaan taukoa, rauhaa, lepoa, autuasta laiskottelua ilman aikatauluja. Lomaa. Aikaa ihan itselle.

Kaipaan sitä ettei ole kokoajan olisi niin kauhea tekemisen tahti päällä ja siltikin lopputuloksena tunne, etten suoriudu (itse asettamieni) tavoitteiden mukaisesti. Hulluinta on, että haluaisin tehdä vielä paljon muutakin, jos vain ennättäisin. Mietin alituisesti, miten saisin muutettua ajanjuoksua niin, että vuorokaudessa olisi edes yksi tunti enemmän ja viikossa yksi päivä enemmän. Toistaiseksi en ole keksinyt ratkaisua... mutta jatkan miettimistä...

Onnekseni tämä hurjatahtinen elämäni koostuu lähinnä positiivisista asioista ja siinä on paljon yhdessäoloa läheisteni kanssa, mutta läkähdyttää se siltikin. Ihmettelen toisinaan, miten jaksoin silloin, kun elämässä oli useampia rankempia asioita samaan aikaan harteilla ja silloinkin piti suoriutua kaikesta. Olen kaipaten suhteellisen sitekää tekoa. Olen iloinen, kun tällä hetkellä asiat ovat suhteellisen hyvin. Osaan nauttia näistä ajoista. Mutta siitä huolimatta tämä maailmantahti välillä ihan hirvittää.

Jos pysähdyt, jäät jalkoihin, tipahdat kelkasta. Tipahdat koko yhteiskunnasta. Pakko pysyä mukana, jos meinaa pysyä kiinni elämänvirrassa. Ei siitä uskalla tipahtaa pois.

Kaikkialle tämä pakkotahtisuus ei ole kuitenkaan ilmeisesti vielä päässyt leviämään. Kuulin tänään, kun minua houkuteltiin mukaan poroerotukseen kesällä, esimerkin toisenlaisesta aikakäsityksestä. Se kuulosti niin autuaalta, että varmaan lähdenkin (jos saan sen sopimaan aikatauluihini...hehe). Kysyin, milloin se poroerotus tapahtuu. Sain vastaukseksi, että: "alkaa viikko-pari juhannuksen jälkeen ja kestää kuukauden". Herranjestas sentään! Tekevät yhtä hommaa kuukauden. Toisen kerran tekevät sen sitten talvella. Omassa työssä teen kuukaudessa varmaan 500 tehtävää ja hommat päälle, ympäri vuoden. Nuo Lapin ihmiset ovat oivaltaneet jotain... Sen lisäksi, että poroerottelussa mukana oleminen olisi elämyksenä varmasti kokemuksen arvoinen, minua houkuttelee kovasti ajatus käydä tutustumassa niiden ihmisten tapaan elää ja aikatauluttaa elämäänsä. Toivon, että opin jotain. Viikonlopuksi toki vain suunnitellaan lähtevämme, ettei koko kuukaudeksi. Ei ehdi pidemmäksi aikaa...

Elämä on yhtä ehtimistä.

Ehkä se johtuu siitä, että ahmin elämää. Sitäkin varmaan olisi hyvä miettiä, miksi. Eikö vähempi riittäisi? Toistaiseksi vastaus itselleni on ollut, että ei. Olen siis ihan valitsemassani kujanjuoksussa.

Kaipaan kuitenkin hidastamista. Että sammutan koneen, otan virta-avaimen pois ja annan kehoni joka ikisen solun levätä.

Tulevalle viikonlopulle en ole asettanut itselleni työlistaa, kuten normaalisti teen. Aion ruokkia solujani levolla ja raittiilla ilmalla. Annan niiden uusiutua. Annan aikaa itselleni. Piilotan itseltäni sen työlistani, jossa odottaa kaikki ne hommat, jotka olen energiahumalassa siihen listannut. Tekemättömillä töillä on onneksi taipumus odottaa. Parhaimmillaan aika ajaa niiden yli ja huomaan, ettei niitä enää tarvitse tehdäkään. Tiedän kyllä, ettei maailma kaadu, vaikka välillä vähän huilaankin.

Ehkä suurin haasteeni on oppia hidastamaan. Facebookissa olikin joku ryhmä, johon liittyneillä oli tarkoituksena elää HITAAMMIN ja haluta VÄHEMMÄN. Vieläköhän huolisivat minut mukaan... (kieltäydyin tarjotusta kutsusta sillä perusteella, että minä haluan enemmän ja nopeammin). On minulla opeteltavaa vielä tässä elämässä. Ja haluan oppia.

Ja jatkan haaveiluani, että jonain päivänä otan sapattivuoden ja lähden Lappiin mukanani vain kahvinkeittovälineet, lautanen ja juomalasi, viinilasi sekä läppäri. Elän ilman kelloa. Vuokraan sieltä mökin vuodeksi ja kirjoitan sinä aikana kirjan. Ulkoilen ja nukun ja kirjoitan. Elän luonnon oman rytmin mukaan.

Uusavuttomien pelastaja

2009-03-07T04:41:00.001-08:00

Näistä tilanteista mä nautin. Taas sattui niin herkullinen tilanne, että naureskelen tälle varmaan vielä pitkään.

Menin hakemaan päiväkodista ystävän lasta ja hyppäsin Rosinantestani (=ruostekukkainen sämpyläautoni) reippaasti parkkipaikalle. Vähän matkan päässä oli noin ikäiseni äiti parin ipanan ja reppujen kanssa avuttoman näköisenä ja osoitti avaimellaan hienoa autoaan, paineli avainta epätoivoisesti. Hän uikutti siinä, ettei nuo ovet aukea. En ollut ihan varma puhuiko hän lapsilleen vai minulle. Sitten hän sanoi vielä kuuluvammin, etteivät he nyt pääse autoon, kun ovet eivät aukea. Ja hän vielä vahvistaakseen tilannetta osoitti avuttoman näköisenä, kuinka avain ei todellakaan toiminut.

No, kävelin suoraapäätä hänen luokseen ja pyysin, että annapa se avain, että mä olen aika macgyver näissä hommissa. Sain avaimen käteeni ja kävelin kohti kuskin ovea ja sanoin matkalla, että kun tässä avaimessa on tämä AVAIN, niin yleenäsä ovessa on joku reikä, mihin sen voi laittaa.... Ja niinpä työnsin samantien avaimen kuskin oveen, avasin oven ja annoin pikkurouvalle avaimet käteen selittäen, että toiset ovet joutuu varmaan avaamaan sisältä päin niistä kahvoista. Hän oli aivan huuli pyöreänä ja äimistynyt ja yritti selittää, ettei hänellä käynyt mielessäkään kokeilla sitä avainta oveen. Uskoin sen. No, olin jo seuraavassa hetkessä matkalla päiväkotiin sisälle ja huikkasin vain mennessäni, että olen tottunut pärjäämään omin avuin. Näyttivät sitten saavan loputkin ovet auki ja pääsivät matkoihinsa.

Ehkäpä se äiti osaa ensi kerralla ajatella ihan itse :-)
Mietin, että oliko kyseessä vain uusavuttomuus vai se, että hän oli niin tyypillinen nainen, vaiko se, että kaikilla ei vain raksuta.

Täytyy joskus kertoa sekin, kun meillä oli töissä asiakkaana ihan tosi-insinööri, joka ei lähtiessä osannut avata ovea... Se on kaikista hauskin juttu.

Aikuinen vai ei -testi

2009-03-05T03:39:00.000-08:00

Oli ihan pakko (..joo, todella..) tehdä ao. testi.
Kuluttamalla aikansa tällaisiin turhuuksiin voi välttyä tekemästä mitään hyödyllistä!!

****************************************
Facebookissa pyörivälle "lasten kokemuksille" (tyyliin: "olen täyttänyt 14") ystäväni kavereineen teki vastineeksi listan aikuisten kokemuksista. Kannattaa täyttää tämä 100 kohdan lista juoksevin numeroin, niin näet heti tuloksen! Jos saat noin 50 pistettä, olet aika normaali. Jos saat yli 70 pistettä, olet kokenut ihan helevetisti. Jos saat yli 90 pistettä, soita Renny Harlinille, niin se tekee elämästäsi leffan!

Olen ...

[ 1] kävellyt yhteen menoon yli 15 km.
[ ] ostanut ja juonut pullon Beaujolais Nouveau'ta.
[2 ] nähnyt kuolleen ihmisen.
[ 3] jäädyttänyt kieleni talvella kiinni metalliin.
[ ] pelastanut jonkun hengen.
[ 4] ostanut jotakin seksikaupasta.
[ ] murtautunut jonnekin luvattomasti.
[ ] uinut avannossa.
[ 5] tappanut/lopettanut eläimen omin käsin.
[ ] litistänyt kolikoita junaradalla.
[ ] ajanut fillarilla yli 100 km päivässä.
[6 ] ostanut oman asunnon.
[ ] tavannut henkilökohtaisesti suurimman idolini.
[ 7] saanut kirjoitukseni lehteen.
[ ] ollut lähellä kuolemaa.
[ ] saanut potkut.
[ ] avustanut eläimen synnytyksessä.
[ 8] pitänyt sylissä alle vuorokauden ikäistä lasta.
[ ] kokenut tai nähnyt livenä luonnonmullistuksen.
[ ] käynyt Levillä yli 5 kertaa.
[ ] syönyt ankkaa, sorsaa ja strutsia - siis näitä kaikkia.
[ ] harrastanut seksiä porealtaassa.
[ ] saanut sakkoja viisi (5) kappaletta tai enemmän.
[ 9] ollut käsi/jalka kipsissä.
[43 ] antanut haastattelun medialle.
[ ] hävinnyt kerralla rahapelissä yli 100 euroa.
[ ] voittanut kerralla rahapelissä yli 1000 euroa.
[ ] käynyt vähintään kymmenessä (10) eri maassa.
[ ] käynyt vähintään kahdessakymmenessä (20) eri maassa.
[ ] harrastanut seksiä henkilön kanssa, jonka nimi jäi arvoitukseksi.
[10 ] ollut käräjillä asianosaisena.
[11 ] valmistanut ruokaa kerralla yli kymmenelle ihmiselle.
[ ] valmistanut itse alkoholipitoista juomaa - siis muuta kuin simaa.
[ ] ostanut ulkomailta auton/moottoripyörän/asunnon/kesämökin/lemmikin/puolison.
[ 12] pilkkinyt.
[ 13] käynyt nakuna kuutamouinnilla.
[ ] syönyt unilääkkeitä.
[ ] esiintynyt joulupukkina.
[ ] kiivennyt toimivalle tulivuorelle.
[14 ] laskenut työvuosia vuorotteluvapaaseen tai eläkkeeseen.
[ ] laitesukeltanut.
[ ] harrastanut ryhmäseksiä.
[ ] reissannut ulkomailla reppu selässä viikkoja/kuukausia vailla tarkkoja suunnitelmia.
[ ] ollut mukana striptease-esityksessä.
[ ] esiintynyt tv:ssä.
[ ] soutanut kirkkoveneellä.
[ ] juossut maratonin.
[15 ] blogannut.
[ 16] ottanut lävistyksen - muualle kuin korvalehteen.
[ 17] salakuljettanut jotakin rajan yli.
[ ] käynyt totalitaarivaltiossa tai sota-alueella.
[ ] tehnyt konkurssin.
[ ] kirjoittanut kirjan.
[18 ] synnyttänyt tai ollut mukana synnytyksessä.
[ 19] vaihtanut autonrenkaan.
[ 20] kiivennyt tunturille.
[ 21] kasvattanut yrttejä
[ ] tehnyt testamentin.
[44 ] tullut uhatuksi aseella.
[ ] syönyt toukkia.
[ 22] ollut kihloissa.
[ 23] harrastanut seksiä julkisella paikalla.
[ 24] ollut naimisissa.
[ 25] eronnut avioliitosta.
[26 ] kerännyt ruokareseptejä.
[ 27] pitänyt villieläintä lemmikkinä.
[ ] opetellut aikuisena uuden kielen.
[ ] menettänyt ajokorttini määräajaksi.
[ ] ollut putkassa.
[ ] ottanut eläkevakuutuksen.
[ ] syönyt koiraa.
[ ] ajanut kolarin.
[ 28] oksentanut alkoholin takia.
[ 29] yöpynyt sairaalassa aikuisiällä.
[ ] tilannut Aku Ankka -lehden.
[ ] ollut vapaaehtoisesti ilman televisiota yli puoli vuotta.
[ ] luonut lantaa.
[ 30] istuttanut puun.
[ 31] ollut rekan kyydissä/ajanut sellaista.
[ 32] liftannut.
[ 33] tehnyt rikosilmoituksen.
[ 34] vaeltanut Lapissa.
[ ] laskenut koskea.
[ ] käynyt Enontekiöllä.
[ ] ollut purjehtimassa.
[ 35] koonnut Ikean huonekaluja.
[ ] käynyt vesijumpassa.
[ ] syönyt jotain itse tappamaani/-ampumaani.
[ 36] haastanut riitaa nakkikioskilla. Hyväksytäänkö taksijonossa?
[ 37] pukeutunut äidin vaatteisiin.
[38 ] himoinnut työkaveria.
[ ] maalannut taulun.
[ ] huijannut vakuutusyhtiötä.
[39 ] ratsastanut hevosella.
[ 40] muuttanut nimeni.
[ 41] ollut savusaunassa.
[ 42] ollut pienlentokoneessa.
[ ] ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä.
[ ] sanonut "kippis" indonesiaksi.
[ ] räjäyttänyt jotakin.

Jaahas. Sain tulokseksi 44.
Ikääni nähden kait suht'kot kelvollinen tulos?
Olisin kyllä vielä keksinyt aika paljon lisää kokemuksia listaan. Suurin osa noista oli aika kesyjä.

Virtapiirit sekaisin

2009-03-03T07:52:00.000-08:00

Tapahtuipa eräänä päivänä kummia. Minunkin elämässä.

Julistettuani Vapaan ja Itsellisen Naisen Pyhää Sanomaa viitisen vuotta törmäsin ihan vahingossa Herra Täydelliseen. Siis sellaiseen, jota ei pitänyt olla edes olemassa. Ja minulle kävi hassusti.

Tapasimme siis täysin vahingossa. Vaaraa aavistamatta ja ilman minkäänlaisia tarkoitusperiä avasimme keskustelun. No, ihan kenen kanssa en keskusteluun lähde, joten piti siinä tietenkin vastapuolella tietty houkuttavuus olla, myönnän. En kuitenkaan ikimaailmassa arvannut kuinka voisi käydä.

Ensiminuutilta asti minut otti valtaansa jokin käsittämätön voima ja se vei vauhdilla mennessään, ihan uuteen universumiin. Sen jälkeen en ole ollut entiseni. Olen ollut ihan lumottu. Ja kun olin viimevuosien aikana luonut itselleni pyhiä periaatteita, mitä edes sinkkuihmisenä en tee, niin olen saanut nyt yksi kerrallaan rouskuttaa kaikki vannomiseni ja tunnetusti järkevät toimintatapani. Tarkemmin ajateltuna (näin on hyvä itselleen jälkikäteen selittää) en vain koskaan aiemmin ollut törmännyt sellaiseen mieheen, jonka vuoksi olisin näin totaalisesti täräytetty, joten en voinut tietää, miten Tosirakkaus saa ihmisen valtaansa ja muuttamaan käsitystä todellisuudesta.

Nyt minun sydämeni, sieluni ja mieleni on ihan pehmoista vaaleanpunaista pumpulia.

Olen rakastunut.

Rakkaus on kuin häkä, joka tarrautuu jokaiseen molekyyliin minussa, puhumattakaan ajatuksista. Se on kiinni jokaisessa ajatuksessani ja tekemisessäni, sekunnissa arjessani, unissani, sydämensykkeessäni, sormenliikkeessäni ja pikkuvarpaan kutinassa. Minulla on täysin virtapiirit sekaisin. Olen kuin lumottu Hänestä. Tämä voi kuulostaa jo kamalalta ja invalisoivalta tilalta, mutta päinvastoin, tämä on ihanaa.

Ja onneksi tämä on ihan totta.

Ja mitä tästä opinkaan.... Sen, että täytyy muistaa unelmoida riittävän SUURIA ja MAHDOTTOMIA, koska elämä voi yllättää niin, että unelmat - ne epärealistisimmatkin - voivat toteutua.

Viittaan samalla aikaisempaan bloggaukseeni: Kohtuuttomat vaatimukseni Täydelliselle Miehelle ja huokaan onnellisena, että Täydellinen Mies asteli eteeni, katsoi ihan tietyllä hivenen röyhkeän uskaliaalla katseella, lumosi minut laulullaan, äänellään ja ajatuksillaan, suuteli hellästi kaulalleni ja vei sydämeni. Niin helposti se sitten kävi.

Perinteisesti sadut päättyvät tähän Happy Endiin. Meidän tarinamme jatkuu.

Suositus: Mezzo

2009-03-01T03:53:00.000-08:00

Valopää ja Pikkukeiju viettivät eilen oikein mukavan illan kaupungilla. Alussa meinas tosin vastustaa ruokapaikan kanssa, mutta sitten löytyi aivan ihana, pieni, siisti, tyylikäs ja korkeatasoinen ruokapaikka ihan kaupungin keskustassa. Jotenkin en ollut sitä koskaan huomannut, vaikka se oli jo vuoden päivät ollut siinä.

Paikan nimi on Mezzo ja se sijaitsee aivan Kulman vieressä (ollaan siis Oulussa). Suosittelen paikkaa lämpimästi kaikille. Palvelu pelaa ja ruoka on taivaallista. Paikka on auki vain pe-la-su ja niin pieni, että kannattaa tehdä pöytävaraus, jos haluaa varmistaa sinne pääsyn.

Maisettuani alkupaloja, olisin voinut perua pääruokatilaukseni ja keskittyä herkuttelemaan täydellisesti paistetuilla blineillä ja siianmädillä, smetanalla (johon oli sekoitettu jotain namia) ja makealla punasipulilla. Siemaisu Cavaa nosti minut makuelämysten taivaaseen. Lisäksi ruoan asettelu, tarjoilu ja palvelu oli vimpan päälle. En kuitenkaan tietenkään perunut pääruokaa, koska olimme tilanneet 18 tuntia haudutettua possunniskaa, joka sekin oli taivaallista - ollakseen vielä possua, jota en ole oppinut syömään. Opettelen parhaillaan, totuttelen makuun. En kyllä muista valitsemaamme punaviiniä, mutta se oli ehkä vähän liian nuoren makuinen possun ja juuresten pariksi. Jälkkärinä testasimme viherpippurijäätelöä mansikoilla, mikä oli jännittävä mutta toimiva yhdistelmä. Musiikkina soi Jamie Cullumin ja Norah Jonesin pehmoisia biisejä, mutta sopivan hiljaisella, että pystyimme keskustelemaan helposti. Siitäpä sitten vielä parin pubin kautta kotiin kylläisenä ja tyytyväisenä mukavasta illasta.

Kiitän vielä Pikkukeijua illallisesta, jonka hän tarjosi minulle vastapalvelukseksi antamastani lastenvaatekuormasta.

Pistän mielellään Hyvää kiertämään:

lahjoitan tavaroita ja teen ystävällisiä palveluksia.

Antamansa hyvän saa sitten joskus itselleen takaisin.

Näin reppuuni kertyy mukavia muistoja.

Tätäkin voin suositella muille.

Pysähdyksiä menneeltä viikolta

2009-02-28T05:47:00.000-08:00

1) Tapahtui ruokakaupassa meidän kylällä.
Heti kauppaan tullessani kuulin pienen lapsen toivotonta itkua. Noin kaksvitonen nainen oli pienokaisensa kanssa ruokaostoksilla. Äiti pukkasi kärryjä kasvot ilmeettömänä ja lapsi parkui tottuneeseen tyyliin kärryissä. Itku kuului koko kaupassa, vaikka he kulkivat osastolta toiselle. Ja se itku vain jatku ja jatkui ja jatkui, eikä se näyttänyt vaivaavan lapsen äitiä. Huomasin, että kaikkia muita kaupassa olevia ihmisiä asia rupesi jo vaivaamaan, mutta kukaan ei kehdannut sanoa mitään. Kaikki muut olivat kiusaantuneita, ahdistuneitakin varmasti lohduttomasta itkusta ja äidin kylmyydestä. Äiti vain tyynesti maksoi ostoksensa ja lapsi parkui. Äiti ei katsonut lastaan, ei kertaakaan tyynnytellyt tai edes puhunut sille - ei mitään - ilmekään ei värähtänyt. Sitä oli kamala katsoa ja kuunnella. Kuulin lapsen loittonevasta itkusta, kun he lähtivät kaupasta. Minä pohdin monessa kohtaa, että olisiko pitänyt mennä kysymään ystävällisesti äidiltä, onko kaikki hyvin ja tarvitsikohan hän apua. Vielä parkkipaikallakin mietin, vieläkö pysäytän naisen ja puhuttelen häntä kaikella ystävyydellä. En sitten puuttunut asiaan. Olisi pitänyt, koska nyt asia vaivaa minua. Toivon ensi kerralla löytäväni itsestäni enemmän rohkeutta.

2) Minna-ystäväiseni ja minä kävimme 3 tunnin illallisella ja keskustelimme innostuneina rakkaudesta, tunteista, miehistä ja seksistä. Minna on varmaan syntynyt 20-vuotiaana, nimittäin hänessä on käsittämättömän paljon kokemusta ja elämänviisautta ja näkemystä ollakseen vasta kolkyt. Hän on ollut jo parikymppisenä niin kypsä ja aikuinen. Onkohan hän ollutkaan koskaan lapsi? Joka tapauksessa hän on timantti naisten joukossa ja onnellinen on se mies, joka hänet saa. Ja olen iloinen ystävyydestämme.

3) Vierailu Ulla-tädin luona, joka on esikuvani naisena.
Siinä on nainen, jolla olisi kaikki syyt olla katkera elämässään kohdanneista asioista, mutta ei hän ole, päinvastoin. Hän on osannut pitää Valonsa päällä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Hän on joutunut kasvamaan vahvaksi, mutta onnistunut pysymään samanaikaisesti herkkänä. Hän on maailman tervejärkisin ihminen ja hän käyttää ratkaisuissaan ihailtavasti sydämenviisautta. Kyllä hän vilkuilee peruutuspeiliinkin, mutta hänen selviytymisstrategia on keskittyä olennaiseen, siihen mikä vie eteenpäin ja rakentaa tulevaisuutta. Ja hän nauttii elämästä iloineen ja suruineen niissä olosuhteissa, jotka kulloinkin ovat. Hän elää elämäänsä.

Ullan jutuista on pakko lainata lausahdus, kun hän antoi pakit tuttavamiehen seksiehdotuksille:

"Enhän mie pihtaa - mutten mie sulle anna!"

Tämä on kyllä hienosti sanottu, joskin varmaan miehen puolelta kamalinta kuultavaa ;-D

4) Kaisan kanssa lounaalla keskustelimme jälleen yllättäen rakkaudesta ja miehistä. (Paljastan samalla mahdollisille mieslukijoille: naiset eivät keskustele tapaamisissaan ikinä urheilusta tai formuloista tai autoista tms.) Sen lisäksi keskustelimme lapsista ja heidän iloista ja suruista ja murkkuikään tulosta, sekä lasten isäsuhteista, eroperheen elämästä, vanhemmuudesta, valinnoista elämässä, yhteiskunnan sosiaalisista ongelmista ja niistä asioista, mistä voimme olla kiitollisia ja onnellisia.

5) Tänään on ollut täydellinen vapaapäivä. Tosin vaihtaisin sen oitis vapaapäivään rakkaani kanssa. Tänään olenkin ollut yksin kotona, mikä on harvinaista herkkua tätänykyä. Nukuin pitkään ja söin aamiaisen samalla, kun kuuntelin tv:n politiikkaohjelmaa ja uutisia, ennätin lukea kirjaa ja pyöriä täällä blogien maailmassa niin kauan kuin huvittaa. Nautin tällaisista päivistä, kun ei tarvitse tehdä mitään, vaan voi tehdä ihan mitä huvittaa. Hetken alan valmistautumaan illan kohokohtaan. Tapaamme Pikkukeijun kanssa. Arvatenkin illallisen lomassa keskustelemme ainakin miehistä ja seksistä :D

HITSIT KUN MÄ TYKKÄÄN MUN ELÄMÄSTÄ!

Onnin päivän pohdintaa

2009-02-28T04:22:00.000-08:00

Kun on itsellä asiat hyvin, niin ennättää paremmin kiinnittää huomiota ympärillä tapahtuvaan ja muihin. Sitä katsoo kauemmas ja näkee asiat etäämpää, ehkä ratkaisutkin selkeämmin.

Olen tosin aina ollut sillä tavalla looginen ja analyyttinen, että järkeilen, mikä asiassa mättää, teen ratkaisun korjaustoimenpiteestä sen pohjalta ja sen jälkeen toteutan tarvittavat muutokset. Yksinkertaista.....tai jospa olisikin. Tuohan siihen ihmiset ja elämä inhimilliset haasteensa, joiden kanssa pitää tehdä oikeita ratkaisuja sydämellä.

Muita ihmisiä läheltä seuranneena huomaan usein, että ratkaisujen tekeminen on joillekin ylivoimaista. He mieluummin jatkavat epätyydyttävässä elämässään, kuin ottavat rohkean askeleen ja kokeilevat vielä löytää onnen elämäänsä.

Onneksi olen nähnyt myös rohkeita ratkaisuja - kaikki ne ovat kannattaneet tehdä.

Piiloajatuksia Pilates-tunnilla

2009-02-19T13:56:00.000-08:00

Käyn viikottain formatoimassa kovalevyni ja pitämässä saranat notkeina Pilates-tunnilla. Se tekee n i i n h y v ä ä sekä keholle että sielulle.

Pilates-tunnilla ei saisi ajatella mitään. Pää pitäisi tyhjentää. Se tuottaa vaikeuksia minulle ja niinpä tänäänkin ajattelin ihan salaa, ihan vähäsen, ettei harjoitus kärsisi.

Pilates-liikunta on sellaista touhua, että päällepäin siitä ei huomaa, että kyseessä edes on lihasharjoitus. Ollaan vaan ja liikutaan hitaasti ja hengitellään syvään, eikä tietenkään ajatella mitään. Tänään kun kuitenkin tulin ajatelleeksi siellä salaa, niin välähti päässä, että sehän on oikeastaan piiloliikuntaa. Siitä sitten ajatukseni eteni siihen, että minulla on piilolihakset, joissa asuu piilovoimat.

Tuli hirveän tyytyväinen olo kun tajusi, että vaikkei minustakaan päällepäin huomaisi, niin kyllä minulla vaan on sisäiset piilolihakset (pehmoisten kerrosten sisällä, hyvin syvällä). Niistä on todisteena myös kuntotestit, joissa käyn vuosittain todentamassa nämä piilovoimani. Kuntotestien tulokset ovat joka kerta yllätys, ei ainoastaan itselleni, vaan erityisesti ystävilleni, jotka käyvät monta kertaa viikossa salilla ja saavat samantasoiset tulokset kuin minä (näyttävät kyllä kiinteämmiltä, sen myönnän). Mystisintä on vielä se, että kun olen käynyt kehonkoostumusanalyysissä, niin tulokset ovat armottomat. Olen pelkkää rasvaa ja ihan hitusen vain lihasta. Luutakin on varmaan enemmän kuin lihaksia... Että miten nämä mikrolihakseni ovatkin niin ponnekkaat, että saavat niin hyvät kuntotestitulokset? Se on vähintäänkin käsittämätöntä. Ehkä se sitten on vain SISUA?!?!

Ensi kerralla tunnilla yritän olla todella ajattelematta mitään. Se tapahtuu niin (tämä on opetettu joogassa), että suljetaan silmät ja rentoutetaan koko keho varpaanpäitä myöten ja erityisesti kasvot, niska ja kaula, päänahkakin, posket, silmät, suu... sitten hengitellään nenästä sisään ja suusta ulos syvään ja perusteellisesti jonkin aikaa, siis tosi pitkään. Ja vielä lopuksi - tämä on ihan tärkein osa - silmien ollessa kiinni kääntää katseen nenävarteen ja ajattelee vain mustanhämärää. Saa edelleenkin hengittää. Se oikeasti toimii ja onkin ihan parasta vastapainoa kiireiselle työpäälle ja ylikuumentuneelle aivotoiminnalle.

Kun on tunnin hengitellyt pää tyhjänä ja liikutellut jäseniä hengityksen tahtiin (yllättävän voimallisesti kuitenkin), niin olo on kuin uudestisyntynyt. Se noissa Pilateksessa ja joogassa juuri koukuttaakin. Erityisen hyvää se tekee kärsimättömän luonteen omaaville paahtajille, joilla ei millään tahtoisi riittää kärsivällisyys tehdä mitään noin hitaasti ja rauhassa. Niillehän se olisi erittän hyödyllistä, kun siinä oppii pystähtymään ja keskittymään. Tiedän omasta kokemuksesta, joten voin suositella lämpimästi :-)

Tuntuuko missään - itsellä?

2009-02-17T00:08:00.000-08:00

Olen pohtinut aika paljon näinä kuluneina yksinäisinä (hehehe...) vuosinani, että osaisi naisena erottaa seuraavat kaksi asiaa:

a) miesten imartelun/ihailun aiheuttama mielihyvän tunne (vastareaktio)
b) omalta sisältä lähtevä mielihyvän tunne miestä kohtaan (itsestä lähtevä reaktio)

Tajusitteko yhtään?? Tätä on niin vaikea selittää...

Tarkoitan siis sitä, että miehistä voi saada kahdenlaista mielihyvää (no joo, monenkinlaista, mutta puhun nyt tunteista), jotka joillakin naisilla ainakin menevät reippaasti sekaisin. Ei minulla tietenkään... tai ainakaan toivottavasti. Erottaminen on toisinaan aika hankalaa, sen myönnän. Ja voi tehdä virhearviointeja, minäkin. Mutta on ehdottoman tärkeä jossain vaiheessa "tunnustelua" saada selko, kummasta on kyse.

Siis tottahan nimenomaan fiksujen, komeiden ja rohkeiden miesten osoittama ihailu ja heidän vuolassanaiset imartelut tuntuvat naisesta erittäin hyvältä. Mutta naiset helposti erehtyvät luulemaan sitä mielihyvää, mitä tällaisesta imartelusta saavat joksikin Elämää Suuremmaksi, jopa omaksi ihastukseksi tai pahimmillaan rakkaudeksin, nimenomaan siis omalta puoleltaan. Naiset eivät siis helposti ymmärrä, että tässä tapauksessa ne tunteet ovat enemmänkin siellä toisella osapuolella ja hän itse vain reagoi niihin. Eikähän siinä mitään väärää ole, että se tuntuu hyvältä. Mutta yhteiselämän pohjaksi se ei mielestäni riitä, eikä välttämättä edes suhteen aloittamisen perustaksi.

Pitäisi siis ymmärtää se suuri ero, milloin tunne kumpuaa itsestä, omasta sydämestä ja sielusta ja...ties mistä.... suoraan, eikä ole heijastus miehen tunteille.

Tajuaakohan kukaan vieläkään?? En ehkä osaa selittää asiaa oikein. Eron näiden kahden asian välillä huomaa sitten, kun tapaa sellaisen miehen, jota kohtaan itse tuntee todella jotain järisyttävämpää.

Elon merkkiä

2009-02-12T22:55:00.001-08:00

On ollut Luova Tauko.
Elämässäni on tapahtunut niin isoja asioita, että voin julistaa ihan uuden ajanlaskun alkaneeksi.

Tällä kertaa en kirjoita enempää, vaan lainaan vain Paulo Coelhon viisasta mietettä kirjastaan Pyhiinvaellus:

"Vene on varmimmassa turvassa silloin kun se on satamassa,
mutta ei veneitä rakennettu sen vuoksi."

Ja nostan ankkurin
ja suuntaan rohkeasti tuntemattomille vesille........

Toppahousuhiihtäjä nauttii elämästä

2009-01-13T03:39:00.000-08:00

Vihdoinkin hiihtokelit saapuivat!
Tosin jo menivätkin...
Nyt taivas näyttää kuitenkin jälleen lupaavalta: lunta sataa. Pakastaa.

Olen aina inhonnut perinteistä hiihtoa. Inhoan edelleenkin.
Sen sijaan vapaan tyylin, ts. luisteluhiihto on IHAN KOKONAAN ERI LAJI.
Sitä minä rakastan. Ja sitä suosittelen kaikille, ja etenkin niille, jotka kuvittelevat kouluvuosien perusteella inhoavan hiihtoa. Olen saanut viimevuosien aikana innostettua lajin intohimoisiksi harrastajiksi jo kolme ystävääni. Aikuisia ihmisiä kaikki, eli lasteni pakotuksesta lajiin ei ole kyse. Vaikka tietenkin olen yrittänyt myydä heillekin lajia. Eivät ole kuitenkaan innostuneet niin paljoa kuin äitinsä.

Miten ihmeessä suosittelen lajia sinullekin?
Tässä asioita, mikä tekee lajista niiiiin ihanan:

1. Se ole perinteistä hiihtoa.
2. Luonnonläheisyys, talvipakkanen, puhdas lumi, auringonpaiste - talven tuoksu.
3. Ääretön metsä, jossa liikkuu vain minä ja muutama muu hiihtoon sairastunut sekä puput, oravat, linnut, ketut, sudet, hirvet, karhut, ....
4. Ajatusten tyhiö. Et kykene muistamaan metsässä, luonnon helmassa yhtäkään arkista murhetta. Tai jos kykenet, murhe saa ainakin oikeat mittasuhteet tässä maailmankaikkeudessa.
5. Energia, jota kaunis luonto ja liikkuminen antaa.
6. Mielenrauha, tasapainoisuus, tyytyväisyys elämään.
7. Et väsy, tai voit säädellä voimiasi: välillä hiihdät enemmän jaloilla, välillä, hartiavoimin, välillä tasapainoisesti koko kropalla. Siis jaksat, et väsy!! Lisäksi pääset lujaa :-)

Tyylikkyys ennen kaikkea

Olen päättänyt, että ikinä ei tule sellaista päivää, että pukisin irstaat hiihtotrikoot päälleni.
A) ne ovat mauttomat B) ne viestivät pro-hiihtäjästä, mitä en ole, enkä halua olla.
Olisi kammottava ristiriita pukeutua kuin paraskin ammattilainen, kun hiihtotyyli paljastaa kuitenkin, etten ole ihan pro. Aika kaukana siitä. Joten taidot ja varusteet linjassa.

Ihan parasta

Se paras tunne, minkä ladulle päästyään saa on se, kun...
Kuvittelepa joku koiranhurtta, kun se viedään ulos metsän reunaan ja vapautetaan hihnasta. Sitten sille sanotaan, että "vapaa" ja se lähtee juoksemaan mielipuolisessa onnessa pitkin metsää...
Vähän sellainen se tunne on itselläkin, kun ladulta avautuu tasainen leveä luistelukaista ja lumi maistuu suussa ja kevyt pakkanen hivelee poskia.
Kuola ei kuitenkaan valu kuin koiralla.
Niin, se herättää eloon. Tulee suorastaan pakottava tarve mennä, vapaasti, lujaa.

Kiitokseksi saa vielä mielettömän tyytyväisen olon itseensä.
ET VARMASTI KADU, JOS KOKEILET LAJIA.

Minun näköisiä päiviä nyt ja aina

2009-01-04T22:56:00.000-08:00

Loma teki tehtävänsä. Olen unohtanut täysin, mitä töissä jäi kesken ennen joulua. Lisäksi olen saanut vuorokausirytmini totaalisen sekaisin. Ihan oikeasti on vaikeaa orientoitua työpaikan tehopakkaukseksi. Haluaisin vain palata takaisin kotiin makoilemaan, herkuttelemaan, lukemaan kirjoja ja harrastamaan ihanaa joutenoloa.

Joulun- ja uudenvuoden pyhät sisälsivät monipuolisesti kaikkea mukavaa. Tein mitä milloinkin huvitti: välillä perheen kanssa, välillä yksin, välillä ihanien ystävieni seurassa. Nautin kirjoista, suklaasta, juustoista, pipareista, viinistä, rommiglögistä ja hyvistä keskusteluista ystävieni kanssa. Ja ylenmääräisen herkuttelun vastapainoksi reippailin ulkona sen mukaan, miten jaksoi. Viimeisenä viikonloppuna pyysin Pikkukeijun lapsineen ja koirineen yökylään ja vietimme rattoisan naisten saunaillan, joka huipentui siihen, että heittäydyimme saunasta hunajalla valellulla ja saunakuumalla iholla hankeen tekemään lumienkeleitä - ja peppuenkeleitä. Näytimme lapsille vähän mallia, kuinka nauttia elämästä. Pitivät meitä tietenkin hulluina.

Ihanaa, kun oli aikaa keskittyä itseen, lapsiin ja muihin läheisiin, kuunnella ystäviä ja olla läsnä toiselle - ja itselle. Uuden vuoden yhtenä monista lupauksista aion keskittyä mainittuihin asioihin entistä enemmän. Jotta saisin elellä minun näköisiä päiviä nyt ja aina.

En käsitä

2008-12-28T11:34:00.000-08:00

Tämä on yksi suurimmista mysteereistä ollut minulle jo pitkään:
että miksi jotkut ihmiset vain jaksavat olla apaattisia ja ilottomia ja vedottomia vuodesta toiseen. Heillä on sama valitusvirsi iankaikkisesti. Jotenkin tuntuu, että he ovat niin kiintyneitä siihen ruikutukseen, etteivät taida todellisuudessa halutakaan elämäänsä mitään parempaa.

Olen törmännyt tämän sortin perusvalittajiin moniinkin, mutta yhtä tapausta olen saanut - tai joutunut - seuraamaan läheltä enemmänkin. Aikuinen nainen tänä päivänä. Kasvoimme rintarinnan. Hän perustyöläisperheen ainokaisena lellikkinä ja minä yrittäjäperheen keskimmäisenä, perheen ainoana tyttärenä ja siten vähän lellittynä minäkin. Omat värikkäät ja sekasortoisetkin perhetaustani ovat sen sorttiset, että on lähinnä ihme, että olen kasvanut suhtkot tervejärkiseksi aikuiseksi. Mutta ottaen huomioon, että tällä ystävällä on niin tasaiset ja hyvät lähtökohdat elämässään, en käsitä, miten hän ei osaa iloita elämästä ja kaikesta siitä, mitä hänelle on suotu. Hän ei näe elämässään mitää niitä hyviä asioita, joita hänellä on, vaan on tyytymätön kaikkeen ja kaikkiin. Eikä hän tunnu saavan ystävien tai ammattiauttajien avustakaan mitään hyötyä. Hän vain jatkaa apaattista laahustamistaan hänen mielestään surkeassa elämässään.

Eipä sillä, näen näin ulkopuolelta hänen elämässään kyllä kymmenen asiaa, mihin hän voisi yrittää tehdä jotain muutosta, mutta kun ei se tahto ja ponnekkuus vain löydy hänestä. Ei se auta, että minulla olisi virtaa ja potkua muuttaa asioita paremmaksi, kun hänellä itsellä ei ole. Toki olen yrittänyt hoksauttaa häntä miettimään, mikä hänen elämässään mättää ja mitä siitä pitäisi muuttaa, mutta ilmeisesti hän ei halua tai uskalla. Ei kai auta, kun ajatella, että niissä epäkohdissa on se hänen elämänsä sisältö, johon hän on kiintynyt. Ilman niitä hänellä ei kait olisi mitään pitävää jalkojensa alla. Siksi hän tarvitsee niitä. On hänellä nyt ollut jo kymmenen vuotta aikaa tehdä asioillensa jotain, jos todella haluaisi.

Mutta on niin turhauttavaa katsoa vierestä, kun toinen hukkaa elämänsä valittamiseen ja velvollisuudentuntoisesti raahustamiseen. Kun hän samaan aikaan voisi iloita ja nauttia elämästään. Olen ihan kädetön hänen suhteen. Hän on nainen parhaassa iässä, kaunis, ammatissa, jolla riittää töitä. Hänellä on pari kouluikäistä lasta, joiden terveysasiat ovat nyt jo hyvällä mallilla. Mies on kuin kotiorja, ihan talutusnuorassa. No, auttaahan hän perheen rutiineissa, muttei siitä kyllä sen kummempaa iloa ole (itse näivettyisin hengiltä sellaisen rinnalla). Nyt hänellä on uusi talokin, josta pitkään haaveilivat, mutta eipä jaksa innostaa sekään häntä.

Ja sitten, kun hän soittaa vaihtaakseen kuulumisia, hänelle ei kuulu oikeastaan mitään hyvää. Itse en edes kehtaa kertoa kuinka hyvin (se on suhteellista) minulla menee ja kuinka olen nauttinut siitä ja siitä asiasta ja iloinnut lapsista, tehnyt kaikkea mukavaa, jne. Hän varmasti masentuisi entisestäänkin. Näinpä sitten tasoittelen omia kuulumisiani vähän tylsemmiksi... Ja puhelun päätteeksi jään tyrmistyneenä ihmettelemään, mitä minä hänen kanssaan teen.

Enkä kehtaa heittää välejä kokonaankaan irti, koska olen yksi ja harva hänen elämäänsä kuuluvasta perheen ulkopuolisesta ihmisestä. Lapsuudenperheidensä kanssa tämä pariskunta ei ole tekemisissä muuta kuin pakon edessä ja silloinkin vierailut yleensä loppuvat kesken kaiken. Niinpä meitä on tässä sitten minä, rouvan täti ja yksi ystävätär, jotka yrittävät pumpata häneen lisähappea. Joka sekin on siis jokseenkin turhauttavaa, kun hän ei tee itse mitään edistääkseen hyvinvointiaan. Ottaa vastaan sen tekohengityksen, jonka turvin hän jatkaa uikuttamistaan.

Samperi.

Ihmisen täytyy itsekin tahtoa. Ja käsittää oma vastuunsa elämästään, millaista se on, millaiseksi sen muokkaa. Asioita voi muuttaa, mutta se täytyy tehdä itse, eikä odottaa, että kaikki annetaan tarjottimella valmiiksi kauniiksi katettuna.

Niin, tämä on se käsittämättömyys. Että kun hänelle on annettu kaikki se, millä saa hyvän kasvualustan elämään, niin hän ei pärjää, ei pysty/osaa, ei löydä voimia itsestään, ei edes pienenpientä tahtoa... Ja toisaalta, kun itse olen joutunut rakentelemaan oman kasvualustan palasista kokoamalla jotenkuten yhtenäiseksi ja joutunut omin avuin tsäppäämään elämänsä kasaan jo toisenkin kerran, niin miten minä sitten voin riekkua iloisena kaikista pienistäkin asioista (jos toki osaan minäkin huomata maailman epäkohdat) .

Niin, tänään hän taas soitti joulukuulumiset... eikä se puhelu ollut piristävä soitto vanhalta ystävältä, vaan tuli tunne, että mitä helvettiä tuolle naiselle pitäisi tehdä. Ja samalla tyytyväisyys siitä, että on itse oppinut elämässä kiinnittämään katseensa hyviin asioihin ja iloitsemaan niistä. Ainahan kaikilla on elämässään sekä hyviä että ikäviä asioita. Jokainen voi itse valita, mihin mielensä kiinnittää.

Uudenlainen elämäntapa -kokeiluni

2008-12-26T06:53:00.000-08:00

Keksin keinon, jolla saan ajan, jollei ihan pysähtymään, niin ainakin riittämään. Yes, ihan kaikkeen, mitä haluaa. Uskokaapa vaan huviksenne. Olenkin aina ajatellut, että minun tulee keksiä keino, jolla vuorokauteen saadaan lisää tunteja, kalenteriin lisää aikaa tehdä kaikki maailman asiat, mitä on aikonut elämässään tehdä. Ja että kun tämän keinon keksin, se on maailmaamullistava keksintö, jonka jälkeen maailmasta loppuu kiire ja kaikki ihmiset ovat onnellisia (huom. kannattaa lukea tätä ei-niin-tosikkomaisesti).

No, keksin tämän ajan hallitsemisen keinon tänä jouluna, tai tässä joulun alla oikeastaan.
Kiire loppui ja yletön paahtaminen tilanteesta toiseen. Ei tullut joulustressiä ja siltikin kaikki valmistui ajallaan. No, parista asiasta piti fuskata kylläkin. Mutta tytttäreni vakuutti, ettei joulupukki kurki vaatekaappeihin, joten niitä ei tarvitse pestä ja että ikkunoitakaan ei ole ihan pakko pestä aatoksi, kun suurimman osan ajasta on kuitenkin pimeää, kun on kalenterinkin mukaan pimein vuodenaika. Näinpä sitten jätin ne tekemättä ja kuin ihmeenkummassa, joulu tuli ihan täydellisenä.

Joulunalusaika on mennyt ihan fiilistellessä. Emme varsinaisesti yrittäneet tehdä mitään aikataulun mukaan, emmekä suunnitelleet mitä kaikkea minäkin päivänä pitäisi tehdä, ja siitä huolimatta (vaiko juuri siksi?) olemme ennättäneet tehdä kaikkea kivaa: kävimme joulukonsertissa kuuntelemassa jälleen erään tenorin lauluja, kävimme glögi-iltapalalla Pikkukeijun vieraana, vietimme sisarusten kesken perinteisen joulusaunaillan, jossa kaikki yövyimme saman katon alla ja lapsemme, kaikki serkukset, leikkivät riemulla toistensa kanssa, katsoimme Joulutarina-elokuvan silloin kun muut juoksivat stessikäyrät huipussaan jouluostoksilla. Jotenkin ihmeessä ennätimme käydä viemässä paketteja ja joulumuistamisia pitkin ja poikin lääniä ja miltei joka paikassa jäimme kiireettömästi kahville ja vaihtamaan kuulumisia. Ja lahjojenkin ostaminen kävi tänä vuonna ihan huomaamattani, samoin kuin paketoiminenkin. Ihan ihmeellisesti kaikki on vain valmistunut, vaikken ole pitänyt mitään aikataulua, enkä stressannut kaikilla joulun valmisteluun liittyvillä töillä. Jotenkin olen vain tehnyt asioita sitä mukaan kun olen ennättänyt, jaksanut ja huvittanut ja huolehtinut, että nukun riittävän pitkiä öitä, että jaksan reippaalla mielellä päivän, ja aika on vain ihmeesti riittänyt.

Minun täytyy nyt yrittää selvittää itsellenikin, miten ihmeessä onnistuin tekemään tämän "tempun", jotta voisin hyödyntää sitä ensi vuonnakin, ...ja muutenkin arjessa. Väliin kun kiire meinaa muka hirttää kiinni ja arjesta tulee aikataulutettua juoksemista. Loppujen lopuksi sen enempää ei saa aikaiseksi, vaikka asioita kuinka listaa työjonoksi. Kokeilin siis tänä jouluna sitä, etten listaa mitään, vaan teen, mitä hoksaan, että juuri nyt voisi tehdä. Näin sitä odottavien töiden stressaavaa listaa ei ole painamassa harteita, eikä siten tule minkäänlaista stressiä. Voin vain keskittyä nauttimaan siitä asiasta, mitä kulloinkin teen. Ja ihan tarpeeksi valmista näinkin tulee.

Mitenhän tämän taidon voisi säilyttää, ettei se vaan nyt karkaisi käsistäni?

Olen kait päässyt irti oravanpyörästä, jota työelämä ylläpitää. Pieni loma ja irrottautuminen normaalikuvioista tekee siis hyvää.

Toisaalta tämä vaatii uudenlaista ajattelua. Aiemmin olen tavoitteellisesti suunnitellut itselleni puolivuotisplänin kalenteriini ja toki saanut aikaiseksikin aika paljon, mutta varmaan tämä on ollut osaksi myös turvautumista johonkin tulevaisuuden karttaan, ettei vain "leijuisi" päämäärättömästi ja olisi tekemättä mitään, koska silloinhan kallista aikaa menee hukkaan, puhumattakaan ohitetuista tilaisuuksista edistää sitä tai tätä asiaa. Tietty työlista ja stressin määrä on ollut myös turvaa luova elementti elämässäni. Ja jossain ahdistavammasa elämänvaiheessa myös toivoa ylläpitävä asia, että on jaksanut, kun on voinut katsoa kalenterista, että näin sitä mennään kuin juna eteenpäin kohti päämäärää, tulevaisuutta.

Nyt kun olen heittäytynyt elämään elämääni ilman suurempia strategioita ja toimintasuunnitelmia, joudun ehkä vain luottamaan, että näinkin asiat etenevät. Tässä tavassa elää turvaudun siihen fiilikseen, että teen kulloinkin oikeaa asiaa ja että voin luottaa niiden vievän eteenpäin juuri sinne, minne olenkin matkalla. Tärkeää tässä on kuitenkin tehdä niitä asioita, joita katsoo oikeisi oman elämän kannalta. Siitä ei saa luopua, koska se pitää "oikealla tiellä". Päämäärään kuin voi päätyä montaa eri tietä ja eri tavoilla. Minä kokeilen nyt tätä tapaa: silmät sidottuna, luottaen muihin aisteihin, sisäiseen tietoisuuteen, ja kaikeen paitsi kalenteriin ja suunnitelmiini, tehden asioita vähän käsikopelolla. Uskon, että tällainen tapa saattaa tuottaa jopa parempaa tulosta.... mutta sehän jää nähtäväksi.

Voihan olla, että minusta tuleekin vain aikaasaamaton huubailija, joka sitten jonain päivänä taas ymmärtää ryhdistäytyä, tajuaa ottaa kalenterin kiltitisti käteensä, kaivaa vanhat 5- ja 10-vuotissuunnitelmat esiin ja tekee niiden pohjalta uudelleen kalenteriin puolivuotisaikataulun ja alkaa taas suorittamaan elämäänsä kohti sitä yhtä ja samaa tavoitetta, mihin siis nyt kuvittelen päätyväni tällä sokkomenetelmälläkin. Toivon kuitenkin, etten joudu tähän tilanteeseen, koska tämä huubailu on moninverroin hauskempi tapa elää :-)

Ja siitähän tässä pitäisi olla kysymys, miltä tänä päivänä tuntuu olla ja elää, eikä sitten joskus jos ja kun olen päämäärässäni.

Jäin vain vielä pohtimaan niitä lukuisia elämän-/ajan-/kiireenhallinnan oppaita, missä neuvotaan nimenomaan tekemään suunnitelmia kalenteriin, jotta kaikelle kivalle ja tärkeälle asialle löytyy elämässä aikaa. Jotenkin tuntuu, että en usko näihin oppeihin. Tai ne perustuvat siihen ajatukseen, että kaikki mahdollinen pitää saada heti ja nyt ja että elämässä pitää suoriutua joka sekunti ja kaikki vuorokauden tunnit täytyy olla ennalta korvamerkitty ties mihinkin asioihin. Kuristavan ahdistava ajatus. Minä siis olen heittänyt kalenterin ja aikataulut roskiin ja sen sijaan olen priorisoinut elämässäni tärkeimmät asiat ja luvannut itselleni olla yrittämättä liikaa samalla kertaa. Asia kerrallaan ja niin, että voin maiskutella kulloinkin käsissään olevalla asialla. En minä tätä maailmaa taida kuitenkaan valmiiksi saada elinaikanani ja luulen, ettei kukaan koskaan (muu kuin itse korkeintaan) tule mittaamaan minkä verran sain aikaiseksi ja minkä verran jäi kesken. Teen yhden ihmisen kokoisen määrän ja se riittäköön.

Teini muutti taloon

2008-12-25T04:31:00.000-08:00

Olen elellyt tässä aivan ihania aikoja äitinä, kun kotonamme asuu pian 12 vuotta täyttävä tytär, joka on kuin salaa hiipien kasvanut pienestä tytöstä nuoreksi neidiksi, oikeaksi teinitypyksi. Olen minä hänen naiseksi kasvuaan pyrkinyt ruokkimaankin huomaamattomasti, mutta silti se lapsen kasvaminen osaa yllättää äidin.

Juuri joulua ennen kävimme ostoksilla, jolla reissulla tytär sai ihan itse valita itselleen vaatteet. Sinä päivänä hän muuttui. Hän osti pillifarkut, joissa oli muotiryppyjä, muotipaidan sekä kirjavan kapean huivin. Kokonaisuus oli erittäin tyylikäs, voin myöntää. Ja saan kuulemma lainata huivia joskus. Kun hän puki vaatteet sitten päällensä, hän kertoi minulle, että nyt hän on Oma Itsensä, sellainen kuin haluaa ja että hän on jotenkin varmempi itsestään. No, tästä valaistuneena lupasin hänen saavan valita tästä lähtien aina ihan kaikki vaatteensa itse (toki minulle jäi oikeus rajoittaa ylilyöntejä). En halua hänestä kuvajaistani, vaan antaa hänen oman erityisyytensä kukoistaa.

Kääntöpuolena tähän kasvuhyppäykseen liittyy kyllälkin se, että hänen käyttäytymisessään tapahtui myös itsenäistymistä kertarysäyksellä. Hän päätti, että hänellä on oma tahto ja hän tekee niinkuin itse haluaa, eikä niin kuin äiti pyytää/ sanoo/ käskee/ komentaa/ anelee/ lahjoo/kiristää/jne.... Hän päätti, ettei nouse aattoaamuna ennen kymmentä (perheen suunnitelmissa oli lähteä haudoille jo 9 maissa) ja kun kävin häntä herättelemässä jo aiemmin, hän tiuski peiton alta, ettei aio nousta vielä. Eikä noussutkaan. No, laittelinpa siinä odotellessani muita hommia valmiiksi. Näitä oman mielen ilmauksia on sitten ollut muitakin näinä päivinä. Hän tunnustelee hienovaraisesti omaa valtaansa perheessämme. Ja minä annan sopivissa määrin periksi ja sopivissa määrin asetan rajat.

Lisäksi meidän teini kertoi haaveilevansa omasta kodista "sitten isompana" ja kertoi odottavansa malttamattomana, että olisi jo 15 v. tai oikeastaan vanhempikin. Olisi kuulemma ihanaa olla opiskelijaiässä ja itsenäinen ja oma koti. Tämä intoutuminen sai alkunsa siitä, että vierailimme aatonaattona Ulla-tädin uudessa kodissa, joka oli tyttäreni sisustusmakua suuresti innostava. Vierailun jälkeen hän on sitten suunnitellut omaa kotiansa entistä innokkaammin. Muistutin häntä tässä yhteydessä, että vielä pari vuotta sitten hän pyysi äidiltä, ettei hänen koskaan tarvitsisi muuttaa kotoa pois, että hän voisi asua omassa kodissa aina. Silloin oli myös vakuuttanut hänelle, että jonain päivänä hänen mielensä tulee muuttumaan ja hän tulee haluamaan muuttaa kotoa pois, mutta ettei se päivä ollut vielä silloin, vaan myöhemmin. En kyllä arvannut, että hän jo 12-vuotiaana haaveilee omasta kodistaan...

Samaan aikaan, kun iloitsen tyttäreni kasvamisesta isommaksi ja olen onnellinen siitä, kuinka ihana nuori neiti hänestä on kasvanut; niin samaan aikaan mieli käy kaihoisaksi. Ei ole enää sitä pientä tylleröä, joka alasti kultatossut jalassan ja intialainen huntu päässään liihoitteli ja leikki "moosianta" (=morsian). Ja silti, olen onnellinen, että hän on tänä päivänä sitä mitä on: kukkaan puhkeamassa oleva 12 vuotias nuori neiti, löytämässä itsensä. Tässä on minun tehtävä äitinä: ravita ja kasvattaa häntä niin, että hänestä tulee kaunis ihminen sydämeltään, riittävän pehmeä ja riittävän vahva, riittävästi tahtoa ja sopivasti nöyryyttä, riittävästi keskeneräisyyttä säilyttääkseen uteliaisuuden oppia elämässä, mutta riittävästi sisäistä varmuutta elää elämänsä itsensä näköisenä. Näitä siemeniä olen laittanut häneen itämään jo alusta alkaen ja näen nyt niiden alkavan versoa. Ja samaan aikaan, kun huolehdin tyttäreni kasvusta, kasvatan myös itseäni äitinä ja vahvistan itseäni siihen hetkeen, kun hän jonain päivänä ilmoittaa lähtevänsä kotoa ja aloittavansa oman elämänsä. Minullakin on oma elämäni, joka ei ole riippuvainen lapsistani.

Ilmotin kuitenkin tyttärelleni, että "ikävä kyllä", hän saa/joutuu vielä asumaan noin 7 vuotta kotona, ennen kuin teoriassakaan pääsee muuttamaan omaan kotiin. Ja käsitin, että nämä jäljellä olevat vuodet ovat varmaan välillä melkoisen haastavia meille molemmille: kun minä yritän olla jämäkkä äiti (eikä se jää pelkäksi yritykseksi) hänelle ja samaan aikaan joustan ja annan hänelle tilaa kasvaa Omaksi Itsekseen. Voin kuvitella, ettei ole ihan helppoa tahtojen taistelua. Ja samaan aikaan odotan itsekin innolla sitä, että hän alkaa rytistelemään irti äidistä, isästä, lapsuuden kodista, ...mitä kaikkea nyt vaan murrosikään kuuluu. Ja tietenkin olen kauhuissanikin, mitä kaikkia huolia se tuo tullessaan.

Ja onhan perheessämme onneksi pienempikin neiti, pian 9 vuotta täyttävä prinsessa, joka tahtoisi niin kovasti olla yhtä iso kuin isosiskonsa, mutta joka on onneksi vielä pieni tyllerö, äidin lapsukainen... suurimman osan ajasta. Väliin hän väläyttelee jo tosin itsenäistymisen merkkejä hänkin. Ja hän on aina ollut aika varhaiskypsä ja voimakastahtoinen, että todennäköisesti näiden prinsessojen pahimmat murrosiät ovat sopivasti yhtäaikaa harteillani... Jospa se menisi niin, että rytisee lujasti, mutta ajallinen kesto jää lyhyeksi. Toiveajattelua???

Enkeleitä, onko heitä

2008-12-20T01:24:00.000-08:00

(lue bloggaus: 13.11. Viesti Enkeliltä)
--> Lupasin kertoa, jos jotain tapahtuu...

TAPAHTUI.
Käsittämätöntä...
On tapahtunut paljon ja ihanaa.
Kiittäisikö tässä nyt sitä Enkeliä vai Elämää vai Mitä?

Yksityisen ja julkisen raja

2008-12-19T10:11:00.000-08:00

Tiettyyn rajaan saakka blogissa voi kirjoitella kaikenlaista.
Olen nyt yllätyksekseni ja ilokseni saanut elämääni sellaista sisältöä, että se ylittää rajan, jolloin asiat muuttuvat yksityisiksi. Voin kuitenkin vakuuttaa, että pelkästää hyvää on tapahtunut.

Tapahtunut on kuitenkin siepannut mieleni sen verran kokonaisvaltaisesti haltuunsa, etten ole kyennyt tuottamaan vähään aikaan yhtään järkevää ajatusta (josko nyt aikaisemminkaan pohdintojani on voinut järkeviksi lukea), saatikka muodostaa siitä älyllisestä tyhjiöstä mitään asiallista lausetta kirjoitettavaksi. Älkää olko kuitenkaan huolissaan. Olen "vain" saanut valtaisan tunnemylläkän, joka on sekoittanut kaikki taajuudet pääni sisällä. Ts. olen huomannut, että sydän voi viedä enemmän kuin järki. Se on kyllä totaalisen uutta minulle, joka olen kuitenkin pitänyt elämäni hallinnassani aina järjen avulla.

Jos vielä joskus kykenen ajattelemaan jotain, mikä tällä hetkellä kyllä hieman jo huolestuttaa, kun olen viimeaikoina keskittynyt vain unelmoimaan, tanssimaan, laulamaan ja leijumaan pilvissä... ja jos ajatukseni tuottavat vielä jotain julkaisukelpoista, niin varmastikin hyppään taas läppärini ääreen ja kirjoitan... jotain (nyt vaan ei tule yhtään ajatusta päähän) ;D

Arki on juhlaa ja musiikkia

2008-12-07T15:15:00.000-08:00

Viikko on vierähtänyt jälleen juhlan merkeissä. Tiistaina olin vakio- ja lattaritanssien pyörteitä katsomassa pienemmän Prinsessani kanssa. Tanssipukuja ja kimallusta, aistikkaita ja sulavia liikkeitä ja säväyttävää musiikkia. Voi, jos osaisi itsekin tanssia niin... Ja osaankinhan minä mitä vain, JOS on tarpeeksi vahva viejä. Minun pitäisi mennä tanssikurssille siksi, että oppisin olemaan viemättä - kun olen nainen :) Tanssiopettajaystäväni ensimmäinen neuvo minulle olikin heittää aivot narikkaan ja vapautua menemään mukana, seurata kerrankin miestä. Hetkittäin se onnistuu hämmästyttävän hyvin. Riippuu miehestä ;D

Perjantaina järjestin lasten kanssa ihan ex-tempore itsenäisyyspäivän valvojaiset lähimmille ystävillemme. Aloitimme myös "virallisesti" joulun ajan. Hyvää iltapalaa, erinomaista seuraa ja musiikkia, josta ystäväni aviomies pitää perinteisesti huolen. Ihan virtuoosi soittamaan!

Lauantai-iltana sytytimme kynttilät joka ikkunaan ja leivoimme lasten kanssa piparkakkuja. Tai pääkunnia leipomisesta menee kyllä lapsille, kun minun rooliksi jäi vahtia uunissa paistuvia tuotoksia, joka sekin vastuullinen työ oli käytännössä uunin ajastimen viritys 5 minuutiksi kerralleen ja kuumien peltien vaihtoa. Linnanjuhlien aikana saimme sitten nauttia pipareita ja brie-juustoa ja glögiä. Njam... Pari tanssia piti myös käydä vetäisemässä olkkarin parketilla pienemmän prinsessani kanssa sen jälkeen, kun hän ensin oli käynyt linnanjuhlien pukuloistosta vaikuttuneena penkomassa yöpukuosastoni ja huivini ja pukeutunut tanssiaispukuun. Tuli elävästi mieleen muistot omasta lapsuudesta ja mummon läpikuultavat yöpuvut, joita serkkutyttöni kanssa lainasimme leikkeihimme. Ihana seurata, kun omat lapset tekevät tismalleen samat perässä. Ja vielä ihanampaa on, kun saa osallistua näihin leikkeihin vielä itsekin (vaikken ihan pukeutunutkaan).

Sunnuntaiaamuna sitten nukuttiin pitkään ja hippasstiin yöpuvut päällä iltapäivälle saakka. Ihanan kiireetöntä ja totaalisen stressitöntä vapaapäivän fiilistelyä. Iltapäivästä kävimme lasten kanssa kuuntelemassa huikean konsertin, jossa maailmalta jouluksi kotikylälle käymään tulleet Räisäsen kolme sisarta Virve, Viola ja Virpi tulkitsivat pianolla, viululla ja laululla, yksin ja yhdessä, mm. Bachia ja Sibeliusta. Käsittämättömän upea konsertti. Aivan vieläkin karvat nousevat pystyyn mykistävän kauniista esityksistä. Tässä muutama kappaleista (ei toki heidän itsensä esittäminään). Kuunnelkaa ja nauttikaa:

J.S. Bach/Adagio (esityksessä oli tosin sonaatista soolo viululle): http://www.youtube.com/watch?v=MHilgSdcP4M

J. Sibelius / Romance Op. 24/9:
http://www.youtube.com/watch?v=LrIbGdyC4ls

ja viimeisimpänä virittämässä joulun tunnelmaan (tässä Rajattomien esittämänä) En etsi valtaa loistoa: http://www.youtube.com/watch?v=ggpew-i5hSs

Tällaisten esitysten jälkeen on ihan Taivaissa, pysähtynyt, kaukana arjesta...

vain huomatakseen, että elää kuitenkin juuri tässä ja nyt,
tätä nimenomaista arkea, mikä on juuri sellaista, kuin sen haluan olevankin.
Ja olen kiitollinen.

Taulu, joka kertoo....

2008-12-02T03:24:00.000-08:00

Olen joskus noin 13-vuotiaana ostanut liettualaisen graafikon teoksen seinälleni. En silloin ymmärtänyt, kuinka tärkeä Peili siitä tulisi itselleni.

Taulu on valtavan kokoinen, hyvin yksinkertainen, mustavalkoinen. Siinä on majakka, jonka läpi syöksyy jokin valtavalla voimalla. Majakka on pirstoutunut ja kivenmurikat lentelevät siinä niin, että näkee tapahtumassa olevan hirveästi liikettä ja voimaa. Taulussa on vain kaksi elementtiä: se majakka ja se voima. Voimasta näkyy vain se "tuho", minkä se on aiheuttanut ja vauhtiviivat, ei itse tekijää, mikä majakan lävistää.

Vuosien varrella olen katsellut taulua useasti. Vaikka se on aina ollut näkyvällä paikalla, en tule katselleeksi sitä erityisesti kuin joskus vain. Välillä taulu ikäänkuin houkuttelee katsomaan tarkemmin.

Aluksi näin hallitsevana sen majakan, joka iskusta huolimatta pysyi pystyssä. Samaistuin jotenkin siihen majakkaan. Ajattelin, ettei minuakaan mikään isku nujertaisi.

Myöhemmin samaistuin siihen majakan läpimenevään voimaan, jota ei estelisi mikään. Siihen pakkautui se kaikki energia, tahto ja voima, jolla elämääni elän.

Vuosia sitten, kun erosin ja nostin taulun uuden kotini seinälle, näin kuvan ensi kertaa siten, että minä olin se majakka, joka oli kokenut hirveän iskun. Minut oli lävistänyt joku ja ilmat oli pihalla. Ehkä vähän tutisevana pysyin pystyssä.

Taas aikaa kului. Kerran katsoin taas taulua ja tajusin, että olen taas se voima ja energia, joka etenee. En kuitenkaan niin, että rikkoisin mitään, mutta tiesin, että minusta löytyisi sellainenkin voima. Ymmärsin eheytyneeni.

Viime aikoina taulun elementit ovat olleet suht' tasapainossa. Siinä on jokin rauha ja tasapaino. Varmuus, että asiat vain on ja jatkaa olemistaan, kaikesta huolimatta.

Eilen taas katsoin taulua ja huomasin olevani jälleen se majakka, joka oli saanut jonkin valtavan iskun. Se ei ollut kuitenkaan paha voima, joka oli iskeytynyt minuun. Voima oli jokin energia, joka oli heittänyt minua perustuksiltani. Pysyin edelleen pystyssä ihan hyvin.

Ihmeellinen taulu. En aina välttämättä näe asioita itsessäni, mutta jotenkin se taulu kertoo minulle mitä elämässäni tapahtuu. Herättää huomaamaan, että olen muuttunut. Enpä arvannut silloin nuorena neitona, miksi se taulu niistä monista vaihtoehdoista kiehtoi minua niin paljon ja kuinka tärkeä siitä tulisi minulle.

Positiivareiden 25.11.2008 PÄIVÄN ELÄMÄNOHJE:

2008-11-25T01:40:00.001-08:00

ILMAN LASKUVARJOA

Jos kuuntelisimme vain järkeämme,
emme rakastuisi koskaan. Meillä ei
koskaan olisi ystäviä. Emme koskaan
aloittaisi omaa yritystä, koska
olisimme epäileviä. No, tuo kaikki
on pelkkää potaskaa.

Sinun on koko ajan hypättävä jyrkänteiltä alas ja kasvatettava siivet alastulomatkalla.

-Ray Bradbury -

Tämän ohjeen mukaan tässä on nyt LENNETTY viime vuodet - ja aika korkealla ;D Ja tämän ohjeen mukaisesti eläen olen voittanut kaikki vastoinkäymisetkin. Siksipä välitän tämän rohkaisuksi kaikille niille läheisilleni, joilla meinaa se usko loppua siihen, että KAIKESTA VOI SELVITÄ. Vieläpä paremmin kuin uskalsi toivoakaan! Joten...

ROHKEITA HYPPYJÄ!

Tanssin pyörteistä sohvalle elpymään

2008-11-23T14:30:00.000-08:00

Vannon, että nyt on juhlakausi vähäksi aikaa takana päin. Ei jaksa enää. Pakko levätä välillä :D Mutta ne perjantain tanssiaiset: IHANAA OLI!

Niin, vietimme PikkuKeijun synttäreitä ikimuistoisesti ja pynttäsimme itsemme ihan viimeisen päälle tyrmääviksi iltapukuihin, tanssikenkiin ja jalokiviin; siirryimme ajassa taaksepäin ja mielikuvituksessamme Itävaltaan.

Prinssi Orlowskin Tanssiaiset olivat ihana elämys ja (pienistä ruokatarjoilujen takkuamisista huolimatta) esitykestä ja illasta jäi ihan huikeat muistot. Musiikki oli taivaallista, oopperalaulajat taitavia ja saksankielisestä sanoituksesta huolimatta ymmärsin tarinan juonen vallan mainiosti, mikä on täysin esiintyjien ansiota - ei minun onnettoman kehnon saksankielentaitoni. Tarinassa sai kyllä aidosti jännittää, kumpi saisi lopulta prinsessan: isä vai poika. Mä tykkäsin enemmän isistä ;D ja tarina päättyikin siinä mielessä onnellisesti.

Mulle jäi sitten se nuori ja turmeltumaton prinssi, joka käytti minuakin tanssilattialla hetken aikaa, ennen kuin taas kipusi jatkamaan lauluaan esityksessä. Olisin kyllä voinut turmella, sen Nuoren Prinssinkin....

Siitäpä ilta sitten jatkuikin tanssin pyörteissä. Tilaisuuden päättyessä meidät kyydittiin jatkoille, jossa meitä tanssitettiin loputtomasti. Iloksemme tämä meidän hurmaava kavaljeerimme oli tanssinopettaja, joten saimme oikeasti nauttia perinteisistä paritansseista. Normaalisti, kun minun keskittymisenergia menee siihen, että yritän olla itse viemättä liikaa... On ihanaa, kun mies uskaltaa ottaa kiinni ja viedä. Minultakin unohtuu siinä hetkeksi oma tahto, mitä ei tapahdu oikeasti kuin kahdessa asiassa minun kohdalla - ja korostan niidenkin yhetydessä sanaa hetkittäin.

Tanssiaisiltamme ja syntymäpäiväjuhlat olivat siis menestys ja jäimme ainoastaan miettimään sitä, että tästä on enää vaikea pistää paremmaksi. Ja kun toisaalta olemme joka kerta pistäneet PikkuKeijun kanssa edellistä paremmaksi, niin emme uskalla edes ajatella, mitä vuoden päästä voimme itseltämme odottaa. Tai elämältä...

Nyt on kuitenkin - vaikkakin jo juhlahumusta väsynyt - niin onnellinen olo. Tai ehkä paremminkin kiitollinen mieli siitä, että on saanut viime kuukausina kokea niin paljon kaikkea ihanaa ja ikimuistoista. Eikä ole oikeastaan tarvinnut muuta kuin toivoa.

Seuraavana rupean toivomaan, että...
Saisin hetken huilata ;D

Ei tuu mittään

2008-11-22T14:21:00.000-08:00

Nyt on SUURI ONGELMA (näin naisen universumin mittakaavassa). Kanebon 38 toimii liiankin hyvin!

Heitän menemään koko hienon keksinnön. En saa sitä nimittäin irti ripsistä millään!!!En edes sillä 38-asteisella vedellä... ja kuumemmallakin olen kokeillut. Oikeesti! Paistuu naama ja irtoaa ripset, kun yritän liottaa ja hinkata sitä ripsistä irti.

Käsittämätön tuote. Olen kokeillut tuotetta aiemminkin täysin samoin tuloksin. Nyt oli taatusti viimeinen kerta.

Ja taas mennään...

2008-11-21T03:13:00.000-08:00

Tänään ystäväni PikkuKeiju juhlii syntymäpäänsä ja aiomme tehdä juhlapäivästä ikimuistoisen menemällä illalla Oikeisiin Tanssiaisiin. Iltapuvut, tanssikengät, jalokivet ja kaikki asiaankuuluvat hepeneet on jo hankittu ja hetken kuluttua rupeamme koristautumaan...

Kantavana teemana
meillä on kaikissa elämän valinnoissa ja tekemisissä - niin myös tässäkin - että

Elämää ei mitata hengenvetojen määrällä,
vaan niiden hetkien määrällä,
jotka saavat henkemme salpautumaan.

Taidan pistää käsilaukkuuni happinaamarit ;D

ONNEA PikkuKeijulle!

Kohtuuttomat vaatimukseni Täydelliselle Miehelle

2008-11-17T13:26:00.000-08:00

Kun olen tunnustanut jo aikaisemmin olevani ihan hivenen kranttu tapaus, mitä tulee miehiin, niin listaanpa tähän nyt niitä vaadittuja ominaisuuksia. Nämä eivät ole sitten missään tärkeysjärjestyksessä.

TÄYDELLINEN MIES

* terve, vahva itsetunto (että pärjää minun kanssa)
* jämäkkä niin, ettei anna minun pyöritellä kaikkea
* elämä hallinnassa, tavoitteita ja päämäärätietoisuutta
* uraorientoitunut ja kehittymishaluinen, muttei työnarkomaani
* talous kunnossa
* osattava käyttää alkoholia sivistyneesti
* kunnostaan huolehtiva
* ulospäin suuntautunut ja aktiivinen
* oltava omia ystäviä ja omaa elämää, ettei ripustaudu liiaksi minuun
* lähtee minun kanssa tapahtumiin, eikä pelkästään äijäporukalla
* kotonakin saisi viihtyä
* hänen koti oltava kodin näköinen, viihtyisä, tyylikäskin mieluusti (eikä mikään karu yöpymisosoite)
* ruoanlaittotaitoinen, eikä haittaa jos on ihan mestari keittiössä
* pitkä (tai ainakin minua pidempi) ja sopivasti raamikas
* miellyttävän näköinen, hyvät silmät ehdottomasti
* kemiat oltava kohdallaan, pitä siis olla intohimoa ja kipinää
* pitää ihan ehdottomasti olla monipuolinen ja rohkea rakastaja
* sivistynyt olla pitää, muttei ryppyotsainen tärkeilijä
* huumorintajua (muttei mitään amistasoisia vitsejä)
* yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostunut (perusteltuja mielipiteitä)
* pitää äänestää
* arvot oltava jokseenkin yhdenmukaiset omieni kanssa
* raha ei saa missään nimessä olla tärkein arvo ja tavoittelemisen kohde
* pitäisi harrastaa lukemista ( muutakin kuin sarjakuvia)
* kiinnostunut kuvataiteesta ja muotoilusta mieluusti (ei välttämättömyys)
* tykkää käydä kaikenlaisissa konserteissa ja rock-festareilla
* lähtee vapaaehtoisesti joskus teatteriinkin
* tanssitaitoinen (pitää osata viedä - muutoin minä vien)
* musiikkimaku laaja-alainen ja yhteneväinen minun makuni kanssa
* plussaa, jos osaa soittaa akustista kitaraa (lisäplussia banjonsoittotaidosta)
* jos osaa laulaa hyvin, niin ihan supersupersuperplussat kertyy
* erätaitoinen ja täytyy rakastaa luonnossa liikkumista, sellainen aikuinen partiopoika
* pitää osata tehdä perinteisiä miesten töitä (remontit ja korjaamiset)
* pitää ymmärtää autoista ja tekniikasta
* täytyy ehdottomasti olla tasa-arvoinen ajatus kotitöiden jakamisesta
* ei saa olla naimisissa (korkeintaan minun kanssa)
* pitää olla omia lapsia (vähintään yksi, muttei ihan neljääkään) ja oltava hyvä isä lapsilleen
* itsenäistynyt ja aikuinen ihminen, ei mikään vanhemmissaan riippuva
* osattava hemmotella naista lahjoilla ym. huomionosoituksilla
* ja tietenkin hänen tulee jumaloida ja himoita minua ;D (olematta silti itse mikään alemmuudentuntoinen Lapanen)

Lupaan, että vastineeksi tämä Täydellinen Mies saisi yllin kyllin hyvää, nautinnollista, virikkeellistä ja antoisaa elämää minun rinnallani. Josko saisi myös haastavan pakkauksen käsiinsä, ettei varmastikaan pääsisi ihan helpoimmalla elämässään. Mutta mitään hyväähän ei saa helpolla. Lupaisin pitää hänet tyytyväisenä osaansa.

Ja niin kauan kuin tällainen mies ei jostain hypähdä eteeni ja vie minua mukanaan, niin keskityn nauttimaan omasta itsellisestä elämästäni. Pidän mahdollisena, ettei tämä herra täydellisyys ole olemassa eikä tällaista kannata lähteä etsimään ainakaan baareista, ylipäätään mistään, koska elämäni menisi vain hukkaan siinä pitkässä ja toivottomassa juoksussa, joten olen asennoitunut elämään lopun elämäni ihan vapaaehtoisesti sinkkuna.

Hengästyttävä viikonloppuni

2008-11-16T11:16:00.000-08:00

Hui! Onpa ollut vauhdikasta. Olen taas ottanut elämästä nautintoja irti niin paljon, että melkein hävettää tunnustaa.

Työssä on juhlahumu vielä jatkunut, joten olen aivan minuuttiaikataululla vedellyt viikon ja venyttänyt päivää. Toimenkuvaani kuuluu siis järjestää näitä tilaisuuksia ja tälle syksylle on ollut suurinpiirtein viikottain joku isomman luokan tilaisuus organisoitavana. Mukavaa ja antoisaa hommaa, joskin työllistää vähintäänkin kiitettävästi, mikä on taas ajoittain hiukan hankala sovittaa lapsiperheen arkeen. Jotenkin olen kuitenkin saanut organisoitua elämänkokonaisuuteni siten, että kaikki on hoitunut ihan hyvin. Lapset kasvaa ja voi hyvin. Itse ehkä puuskutan jo maitohapoilla. Mutta etten nyt vain ennättäisi hegähtää ja levähtää niinä muutamina vapaina hetkinä, joita kalenterissani on ollut tarjolla, niin olen riennellyt tapahtumasta toiseen kuin pyryharakka. Mutta onpa ollut antoisaa!!

Perjantai-iltana olin Oulun Musiikkikeskuksessa kuuntelemassa Sami Saaren ja Laura Voutilaisen tähdittämää Nat King Cole-konserttia. Konsertti oli aivan upea! Siitä innostuneena kaivoin heti kotiin päästyäni Johanna Iivanaisen jazz-cd:t esiin ja jatkoin fiilistelyä.

Lauantaina oli poikkeuksellisesti työpäivä, kun työpaikallani oli tilaisuus, jonne piti mennä edustamaan. Päivällä sain kutsun osallistua illalla järjestettäviin läksiäisiin, joka tietäisi ehkä baarikierrosta kaupungilla - ja otin kutsun vastaan, tietämättä oikein tarkalleen mihin porukkaan edes olin menossa... Välissä ennätin käydä veljenpojan 5-vuotis synttäreillä ja jopa ruokakaupassa, siivota huushollia ja puunata taas itseni uusiin juhliin. Illan kutsutilaisuus järjestettiin erään yrityksen edustussaunalla ja tapasin siellä aivan mahtavia persoonallisuuksia, joiden kanssa ilta vierähti rattoisasti syöden, juoden ja laulaen. Ja illan päälle päädyttiin tietenkin vielä baariin.

Tänään olen sitten ulkoillut ja nauttinut talvesta, lumesta, pienestä pakkassäästä ja jopa auringonpaisteesta, mikä on harvinaista tähän vuodenaikaan. Olen ennättänyt käydä ystävien luona sunnuntailounaalla ja vihdoinkin vähän levätäkin. Huomenna taas arki jatkuu ja lapsetkin saapuvat kotiin isiltään. Ensi viikko on vielä haipakkaa: yksi iltatilaisuus jälleen töissä, harrastuksia lasten kanssa ja viikonlopulla kohokohtana on kauan odotetut Prinssi Orlowskyn Tanssiaiset http://www.oulusinfonia.fi/sivu/fi/orlowskyn_tanssiaiset/, jonne olen menossa yhdessä ystäväni pikkukeijun kanssa viettämään hänen syntymäpäiviään. Ihanaa liihotella iltapuvussa ja jälleen nauttia elämän suomista herkuista!

Viesti Enkeliltä

2008-11-13T10:29:00.000-08:00

13.11.2008 klo 20.19 tapahtui jännittävää:

Hurmaava ystäväni, joka harrastaa erilaisia hörhötieteitä, nosti VIESTEJÄ ENKELEILTÄ –korteista minulle yhden kortin, joka tulisi kertoman, mitä elämässäni on tällä hetkellä tapahtumassa………

Pakasta nousi Arkkienkeli Uriel, sydämen valtias (iso raamikas mies, jolla pitkä kihara tumma tukka. Se enkeli siis.) Ja hänen viestinsä minulle oli:

”Olet eheytymässä tunnetasolla ja valmis avautumaan suuremmalle rakkaudelle. Autan sinua päästämään sisimmässäsi irti vihasta ja katkeruudesta.”

…….varsin mielenkiintoinen viesti, vähän hämmentäväkin... ja jännittävä!! Nyt vain odottelen mieli avoimena jotain tapahtuvaksi....

Lupaan kertoa heti, kun jotain tapahtuu!

Ihmisen kipuilusta ja eheytymisestä

2008-11-04T14:54:00.000-08:00

Tämän runon ajatuksen haluaisin lähettää voimaksi Ystävälleni pikkukeijulle:

Joka on pidellyt
aaltojen silittämää
kiveä kädessään,
tietää että jatkuvalla
hyväilyllä
on ihmeitä
tekevä
voima.

-Tommy Taberman-

Laatuaikaa Itselle

2008-11-03T15:07:00.000-08:00

Elämä ei ole ne päivät,
jotka ovat menneet,
vaan ne päivät,
jotka muistamme.

... on sanonut joku Tuntematon joskus, ja sanonut niin totta!

Ankaran työrupeaman vastapainoksi pääsin vapaalle ja realaamaan ihan totaalisesti. Otin perjantain vapaaksi töistä ja kaaustin matkaan. Ensin hain ystäväni mukaan. Loput kaverit odottaisivat perillä. 3 pv aikaa hypätä ihan tuntemattomille kiertoradoille, kokea jotain uutta, ihan mitä vain...

Ensimmäinen määränpää oli J y v ä s k y l ä , jossa meitä odotti maailman hulppein asunto keskustan arvokiinteistössä, tyhjiltään huom. No, Jykylän reissulle jäi myös puolimetriä hiuksiani. Otin nimittäin hiphei-asenteen päälle ja täräytin hiukset lyhyiksi, kun satuin törmäämään kampaajaan, jolla oli Näkemys mun hiusten leikkauslinjasta ja vielä sopivasti aikaakin varauskalenterissaan. "Uusi tukka ja uudet kujeet" ja siitä sitten fiilis korkealla nauttimaan illallista sekä kuuntelemaan Poppari-jazzkellariin jotain tositosi ihanaa bändiä. Oli NIIN hyvä miesääni, että.... Paluumatkalla piipahtelimme yhdellä jos toisellakin Jamesonilla tai JekkuBaileysillä erinäisissä paikoissa. Kerrassaan rento ilta!

Seuraavana päivänä matkasimme kohti H e l s i n k i ä . Ja huom! Ajoin eka kerran elämässäni Helsingissä itse, omin avuin; enkä jäänyt raitsikan alle tai kolaroinut muutenkaan. En edes eksynyt, vaan osasimme suorilta perille! Kiitokset kuuluvat kyllä kartanlukijalle :) Perillä odotti hotellihuone ja täysi palvelu sekä loput ystävät. Lounas korvattiin mansikkasosekuoharilla ja liihottelimme jalat 10senttiä irti marmorilattiasta kutsuvieraslippuinemme illan musiikilliseen kulttuuritapahtumaan. Sen jälkeen taivaallista intialaista ruokaa ja lopuksi kiertely yöelämässä. Kaiken päälle Erittäin Henkevät Keskustelut Ihanien Ystävieni kanssa.

Viimeisenä päivänä nautimme 1½tunnin runsaan hotelliaamiaisen keskustellen Elämästä, Miehistä, Miehistä ja Elämästä ja vielä vähän Miehistäkin (ihan kuten edellisiltanakin). Vähän varmaan sivusimme politiikkaa, maailmantaloutta ja ympäristöasioitakin ja taisimme pelastaa siinä sivussa yhden Maapallonkin, plus valitsimme Yhdisvalloille uuden presidentin.

Kaiken koetun jälkeen oli kerrassaan valaistunut olo, sellainen... energisoitunut, voimaantunut, kevyt, ihan SUPER!! Ja niillä supervoimilla oli hyvä ajella Helsingistä Jykylän kautta Ouluun ja kotiin. Palatessani tunnistin helpotuksekseni omat lapseni, vaikka luulin reissun tyhjentäneen muistini kokonaan siitä elämästä, mistä lähdin.

Automatkojen musiikista huolehtivat pikkukeijun ja valopään kaksiäänisen laulannan lisäksi sekalainen sakki (tätä vois pikkukeiju täydentää):
Rainbow (I surrender-biisiä laulettiin vähintään sata kertaa), 3DoorsDown, The Rasmus, Norah Jones, Katie Melua, Kaija Kärkinen&Ile Kallio, Katri Ylander, Jenni Vartiainen, Coldplay, Natasha Bedingfield, Anna Abreu, sekä joukko jazzahtavampaa musiikkia.
(han vain sillä tiedoksi, että pääsitte oikein mukavasti mukaan tunnelmaan ;D)

Eihän tällaisen jälkeen voi muuta todeta kuin tuon alun Tuntemattoman viisaan ajatuksen niin todeksi: elämää ovat ne päivät, jotka muistamme. Ja tästä reissusta jäi reppu täyteen ihania muistoja.

Sinistä hiljaisuutta ja timantteja

2008-10-30T00:19:00.000-07:00

Kuulun siihen vähemmistöön, joka riemastuu syksystä ja odottaa innolla talvea, joka on mielestäni paras vuodenaika.

Eilen illalla ilma vihdoin kylmeni niin, että nurmikko ja metsän varvut olivat kuurassa. Iltapimeällä näytti, kuin luonto olisi ollut täynnä pieniä tuikkivia timantteja. Niin kaunista - niin hiljaista - niin tummansininstä. Ja mikä ihana talven tuoksu ja raikkaus.

No, räsäytin sen idyllin kuitenkin rikki ryhtymällä talvirenkaiden vaihtoon. Se on tämän sinkkuäidin elämän yksi "huono" puoli, että joutuu tekemään noita miesten töitäkin. Onneksi osaan homman jo kuin leikiten, eikä siinä mennyt kuin tunti kaikkinensa. Mietinkin, miksi siihen suhtautuu niin nihkeästi, kun vuodesta siihen koko touhuun kuluu aikaa vaivaiset kaksi tuntia. Ehkä homma muuttuisi mukavammaksi, jos hankkisin kunnon laitteet niin kuin miehilläkin. Sellaisen linnut ja muut luonnonkappaleet karkoittavan pahaäänisen kompuran (joku kompressori lienee oikealta nimeltään), niinkuin formulavarikolla... Silloin rengastouhuun menisi about 8 sekuntia. En taida kuitenkaan hankkia, koska niin nopeasta suorituksesta ei varmaan sais niin ylettömän itsetyytyväistä oloa kuin siitä, että punnerran ristikkoavaimella rengaspultteja auki ja hypin sen rengasavaimen päällä kun voimat eivät meinaa riittää vääntämiseen. Tunnin ähertämisen jälkeen oli nimittäin niin tyytyväinen mieli, että "vähänkait mä osaan"!

Näitä miestentaitoja, kun on vuosien varrella joutunut (vai saanut?) opettelemaan, niin niistä on kyllä ollut hyötyä. Tarpeentullen esim. juuri renkaanvaihdolla on hyvä testata mieskokelaan itsetuntoa, että miten se kestää, jos nainenkin osaa miestenhommia ;D Tästä näkövinkkelistä ajatellen otin sitten eilen 8-vuotiaan kultakutrisen prinsessani kaveriksi renkaanvaihtoon ja äidin oppiin. Innolla hän oli mukana ja aikoi auttaa isiäkin renkaanvaihdossa tulevana viikonloppuna. Remonttiahan tyttäreni tietenkin jo osaavat tehdä, kun ollaan tuunattu vuosien varrella kotimme uuteen kuosiin. Parasta kuitenkin näiden taitojen oppimisessa ehkä se asenne, että kyllä nainenkin osaa ja voi tehdä, ja ettemme ole riippuvaisia miehistä juurikaan missään asioissa. Toisaalta, kun joskus ehkä minullakin mies on, niin mielihyvin jätän miestenhommat hänelle ja keskityn vain kynsien lakkaamiseen ja viehkeänä olemiseen :)

Tänä aamuna töihin lähtiessä ilmassa leijui, melkeinpä maistui, talvi. Odotan malttamattomana, että pääsen rappaamaan auton ikkunoita kuurasta. Matkalla töihin ihastelin vaaleanpunaista auringonnousua ja kuuraisia niitettyjä peltoja. Sataisipa viikonloppuna lunta! Pääsisinpä pian hiihtämään! TULE JO TALVI! Tiedättehän sen ihanan narinan kengän alla, kun lumi narskahtaa...

Korkealentoa ja huimaa vauhtia

2008-10-28T01:35:00.001-07:00

Kauhee ku on niin kiire, ettei ennätä tänne kirjoittaan mitään! Paljon ja kaikkea ihanaa on tapahtunut tässä välissä ja sama meininki tuntuu jatkuvankin. Tai no pieniä matseja täytyy ottaa joissakin asioissa, mutta olen kerännyt niitä varten voimia jo pidempään ja nyt on hyvä puhuri päällä pistää nekin asiat järjestykseen. Ja periksi ei anneta.

Ällistyttävästi elämäni mukailee sitä kesällä tilaamaani Esoteerista Vuosihoroskooppia, mihin en halunnut humpuukina uskoa.... Kerään nyt siis satoa kaikista niistä periksiantamattomista valinnoistani ja lukuisista voimanponnistuksista kiperissä tilanteissa, joita olen viimevuosina tehyt, kun olen seurannut Omaa Tähteäni. Nyt on myötätuuli ja otan ilon irti kaikesta hyvästä, mitä minulle suodaan.

Vierestä olen saanut nähdä, kuinka toiseen uskomisella ja kannustuksella saa Ihmeitä aikaiseksi. Onnea Ystävälleni vaalivoitosta!! Jatkan myös kannustamista ja voimien antamista yhdelle jos toisellekin ystävälleni, koska olen konkreettisesti saanut jo monesti todeta, että se tuottaa hyvää ympärilleni.

Viime viikko oli muutenkin vähän merkillinen; niin paljon hyvää ja kivaa tapahtui. Pitkään valmistelemani työpaikan uuden toimitilarakennuksen vihkimisjuhlat onnistuvat yli odotusten. En toki yksin organisoinut kaikkea, mutta vähintäänkin yksi päätekijöistä olin ja tein kirjaimellisesti ympäripyöreitä päiviä...ja vähän öitäkin. Kaiken kiireen keskellä ennätin tavata kuitenkin kolmea ystävääni ja vierailla heidän uusissa kodeissaan. Ennätin myös kahvitapaamisiin sekä baariin kavereiden kanssa sekä ostamaan itselleni uudet silmälasit ja lopuksi vielä laiskotella ja tavata perhepiiriä. Olisin vielä ennättänyt pihatöihinkin ja renkaanvaihtoon, mutta keli pelasti minut. Oikeesti ihan kästittämätöntä. Viime viikolla oli varmaan tuplasti tunteja vuorokaudessa!! Olispa tälläkin viikolla!

Nyt työtilanne on rauhoittunut...ainakin hivenen verran. Uudet haasteet ovat tosin odottamassa. Tunnollisena työntekijänä en joutanut sairastamaan H-hetkellä, vaan näyttääkin siltä, että nyt iskee kunnon syysflunssa. Pitää parannella se, ettei ensi viikonlopulle suunniteltu oopperamatka peruunnu osaltani. Taidan noudattaa saamaani vanhaa hyvää reseptiä: ota rommia tai jotain muuta väkevää kuuman juoman kanssa. Jollei flunssa parane, niin onpahan ainakin kivempi sairastaa ;-)

Ja lopuksi voisin heittää tähän korkealentooni sopivan moton, joka jäi mieleeni vieraillessani vanhan ihanan ystäväni luona lauantaina. Puhuimme Elämästä ja Miehistä kevyet 7 tuntia ja hän valotti minulle tätä hänen elämän mottoa, joka pintapuolisesti viestii vain seksistä, mutta syvemmin ajateltuna sopii elämässä ihan kaikkeen, eli siihen miten elämänsä elää.

"VITTUAKO SITÄ PIHTAAMAAN"

(mietipä sitä enemmän)

Elämä on...

2008-10-19T11:16:00.000-07:00

Eilen uutisoitiin jälleen uudesta surullisesta tragediasta, jossa kuoli kokonainen perhe. Oulun Kaijonharjussa isä siis tappoi ampumalla sekä puolisonsa että kaksi lastaan ja lopuksi itsensä. Mitkä lie ovatkaan syyt järkyttävän teo taustalla, sitä eivät tiedotusvälineet vielä kertoneet, mutta mitkään syythän eivät oikeuta moiseen ratkaisuun. Vetää niin pohjattoman surulliseksi tuollainen tapahtunut - jälleen kerran. Voi vain toivoa voimia heidän läheisilleen ja kaikille niille, joita se koskettaa läheltä.

Aina tällaisten tapahtumien jälkeen pohdin sitä, kumpa ihmiset hakisivat apua varhaisemmin, ettei tällaisia tragedioita tarvitsisi tapahtua. Toivottavasti hieno (????) hyvinvointiyhteiskuntamme voi tarjota apua sitä tarvitseville. Jokainen meistä kansalaisistakin voisi tehdä vähän enemmän toistemme hyväksi, siitä olen varma.

Juuri pari päivää aiemmin olin kuuntelemasa filosofian tohtori Pekka Himasen hereille ravistelevaa luentoa, jossa hän puhui arvonannon tärkeydestä kanssaihmisillemme. Hän linkitti siihen tämän hetkisen laajan pahoinvoinnin ilmiön yhteiskunnassamme, jonka perimmäisenä vaikuttajana on hänen mielestään arvonannon puute ja ihmisten itsekkyys ajaa vain omia etujaan ymmärtämättä, että kun antaa toiselle, niin saa lopulta itse monin verroin takaisin. Ja kyse on vain arvonannosta, ei rahasta eikä mistään maallisesta mammonasta. Toivoin niin, että koko kuulijajoukko olisi saanut töytäisyn sydämeensä ryhtyä miettimään elämässä Oikeita Asioita tulostavoitteiden ja muiden kovien arvojen sijaan. Sitä, miten jokainen saisimme elämästä hyviä asioita irti ja kokisimme elämän elämisen arvoisena ja osaisimme selvitä vastoinkäymisistä.

Yksinhän emme pärjää, vaan tarvitsemme toinen toisiamme. Meidän ihmisten tulisi vain jotenkin tajuta, että jokaisella meillä on todellisia mahdollisuuksia antaa voimia toiselle. Se lähtee ihan lapsen kasvatuksesta häntä arvostaen ja jatkuen koko ihmisen elinkaaren läpi, vanhuuteen saakka. Kaikki tarvitsevat arvostusta ja siitä kumpuaa ihmiselle peruskestävyys sietää elämässä vastoinkäymisiä ja selviytyä niistä, kasvaa niiden myötä ihmisenä. Siihen tarvitaan vain uudenlaista ajattelutapaa ja sen mukaisia tekoja. Himanen puhui "arvonannon rikastavasta vuorovaikutuksesta" ja ihmisenä kasvamisesta sekä yksilön ja yhteisön vastuusta. Hän toi esimierkkiensä kautta ilmi kuinka se toisi hyvinvointia koulumaailmaan, työelämään ja ihmisten elämään ylipäätään. Ja hän puhui niin helppotajuisesti, että jokainen miestä ymmärsi olennaisen. Mietin kyllä luennon aikana, ettei tarvitse olla filosofian tohtori osatakseen ajatella hänen laillaan. Ihan tällainen tavallinen perheenäiti miettii samanlaisia asioita maailmastamme, jossa elämme. Häntä tietenkin tohtorina kuunnellaan herkemmin korvin kuin tällaisten äiti-ihmisten ajatuksia. Ja ilahduinkin siitä, kuinka hyvää työtä hän tekee esim. lasten ja kouluikäisten parissa ja puhuu maailmalla eri foorumeilla näistä pehmeistä arvoista, joilla tämä maailma olisi parempi paikka elää meille kaikille. Hänenlaisiaan saisi olla enemmänkin toitottamassa näistä asioista.

Mainittakoon, että luento oli suunnattu työelämän maailmaan ja lähinnä esimiehille, mutta hänen "reseptinsä" lähti kuitenkin ihan siitä, mitä me ihmisinä voimme antaa toisillemme, olimme sitten työelämässä tai emme. Vaikutukset niistä hyvistä teoista näkyvät elämän joka alalla.

Voih... Jospa maailma olisi huomenna parempi paikka...

Nyt viikon kuluttua olevissa kuntavaaleissa annan ääneni tarkkaan harkitusti sellaiselle henkilölle, joka pitää pehmeiden arvojen puolta ja jaksaa taistella lastemme hyvinvoinnin ja paremman elämän puolesta. Sellaiselle ihmiselle, jolla on rohkeutta ja sisua ryhtyä muuttamaan maailmaa. Se kun lähtee meistä tavallisista kansalaisista; meidän teoistamme ja valinnoistamme. Onneksi löysin sellaisen ehdokkaan kaikkien oman edun tavoittelijoiden ja uran edistäjien joukosta.

Kuukauden Ystävä

2008-10-13T12:54:00.000-07:00

Olen kehitellyt itselleni säännöllisen tavan, jonka olen kokenut erittäin antoisaksi. Siksi jaankin tämän vapaasti teidänkin käyttöönne.

Tapaan joka kuukausi ainakin yhden vanhan tuttavani/ystäväni vuosien takaa.

Tapaamme joko pitkän lounaan merkeissä arkiviikolla tai sitten viikonloppuna (vielä pidemmällä lounaalla).

Tämä vanha hyvä tuttava ei siis ole sellainen henkilö, joka kuuluu arkena usein tapaamiini ihmisiin tai lähipiiriin, vaan joku sellainen, jota tapaan todella harvoin, mutta joka on ollut jossain elämäni vaiheessa minulle tärkeä ihminen. Vuosien saatossa vain olemme erkaantuneet, elämän viedessä meitä eri suuntiin. Voi sitä jälleennäkemisen riemua sitten! Ihana tavata ystävä vuosien jälkeen. Jotenkin hassusti sattuu vielä niin, että aina törmään johonkin tuttavaani sattumalta siten, että näitä tapaamisia tulee luonnostaan kerran tai pari kuukaudelle.

Voi niitä ihania pitkiä keskusteluja, täydellisellä avoimuudella, ihminen ihmiselle! Kuinka antoisia hetkiä olenkaan kokenut, kun olemme vaihtaneet elämäntarinamme ja lopuksi todenneet molemmat, että saimme "reppuumme" jotain uutta. Toisaalta se oma reppu kevenee, kun voimme jakaa toistemme ilot ja murheet.

Lämpimiä, ihania kohtaamisia, jotka tuottavat iloa harmaaseen arkeen.

yh-äitien kategorisointi raivostuttaa

2008-10-11T03:06:00.000-07:00

Tässä 4½ vuotta yh-äidin/sinkkuäidin elämää eläneenä alan olla aika kurkkua myöten täynnä meidän kategorioinnista jonkinlaisiksi reppanoiksi, joille arjen ongelmien ratkomiseen tarjotaan avuksi kaikenmaailman sympatiaseuroja (vertaistukea), joihin voisi mennä kahville ja yhdessä uikuttamaan surkeaa kohtaloaan.

Entäs sitten, jos ei olekaan sellainen reppanauikuttaja?!
Entäs, jos ei tyydykään kotaloon ja pelkkään pään silitykseen?
Entäs, jos haluaakin korjata epäkohtia, toimia, edistää asioita?

Hyshys. Eihän se sovi. Pitää ottaa rauhallisesti, ei saa kiihkoilla, eihän sitä voi kuitenkaan muuttaa asioita, vaan pitää vain oppia elämään kaiken (paskan) keskellä, neuvotaan.
Mutta onneksi en välitä siitä, että jollekin ei sovi tällainen kiihkoilu, vaan pistän hihat heilumaan. Keksin keinot korjata asiat, selviytyä.

Mutta näin se vain menee ihan pääsääntöisesti, kun rohkenee valaista yh-äitien arjen maailmaa esim. kunnallispoliitikoille, sosiaalitädeille tai jopa perheneuvontapapille, että he kysyvät oletko tutustunut sen ja sen sympatiakerhon toimintaan. Minulle markkinoidaan yhdistyksiä siten, että ne paistavat lettuja yhdessä jollain kerhotalolla ja tutustuvat toisiinsa, saavat ystäviä... (siellä voitte sitten yhdessä haukkua exiä, ym... niinkuin se veisi jotenkin elämässä eteenpäin ja edistäisi asioita!!)
Juu, ymmärrän kyllä, että on todella niitä oikeasti reppanoitakin, joilla ei ole ystäviä, mutta eihän se sama lääke tepsi kaikkiin. Jollekin se riittää, minulle ei. Minä en kaipaa päänsilitystä, vaan sitä, että asiat korjataan. Olen niissä talkoissa tehnyt itse jo paljon, mutta ei haittaisi, jos yhteiskuntakin tukisi tekemääni työtä (eikä rankaisisi) ja kannustaisi tekemään lisääkin oman/perheensä hyvinvoinnin eteen. Minulla on tarpeeksi päätä, että olen osannut järjestää oman asunnon, että on auto (vaikkakin vanha ja ruma) jolla pääsee kun tarvitsee mennä, että on vakituinen hyvä työ, olen ymmärtänyt kehittää itseäni opiskelemalla lisää, jotta pääsen urallani eteenpäin (ja onnistunut siinä) ja jatkan sitä edelleenkin (fakta, että työelämää jäljellä vielä n. 30v ja aion viihtyä siellä). Minulla on monta hyvää ystävää, oikeita luottohenkilöitä, ja sosiaalinen elämäni on aktiivista. Harrastan, liikun, huolehdin itsestäni ja voin hyvin. Ainoita stressejä aiheuttaa perheen taloustilanne ja lasten isän lain/yhteiskunnan suoma mahdollisuus olla paska isä, ettei kukaan tai mikään pistä häntä kasvamaan aikuiseksi ja kantamaan vastuutaan isänä niin kuin kuuluisi; sekä vielä yhtenä asiana lain epäkohdat, joiden vääryydet joutuvat yh-äidit kantamaan harteillaan.

Olen todennut näinä vuosina, että parhaiten todellakin selviäisin, jos heittäisin hanskat tiskiin ja jättäytyisin työttömäksi (jolloin saisin opiskella yhteikunnan tukemana tai olla jouten) ja jäisin yhteiskunnan elätiksi. Silloin saisin palveluita ja sosiaalitukia. En tietenkään täyspäisenä ihmisenä siihen ryhdy, koska eihän täällä maailmassa olla olemassa sen vuoksi, että katsotaan telkkaria ja nostetaan sosiaalitukia, jotta saadaan maksettua vuokra-asunto. Ja siksipä, kun olen kuitenkin yrittänyt järjestää itse asioitani, jään kaikkien yhteiskunnan tukijärjestelmien ulkopuolelle.

Hämmästyttää vain vaaleista toiseen, ettei kukaan puolue ota selkeästi yh-perheiden asioita omakseen, koska meitä on lapsiperheistä kuitenkin viidennes, mikä on paljon potentiaalisina äänestäjinäkin. Ja eniten tässäkin hämmästyttää se, että on kuitenkin niin monin tutkimuksin osoitettu, että yh-perheet ovat suomen ehdottomasti köyhin ryhmä, että he tarvitsisisvat tukimuotoja, jolla voitaisiin ennaltaehkäistä myöhempiä ongelmia sekä vanhempien, mutta vielä tärkeämpänä, lasten osalta.

Lisäksi en käsitä sitä, että meidät kategorisoidaan sekä median että päättäjien, mutta myös itse yh-ätien taholta, tietynlaiseksi reppanauikuttajaporukaksi, joiden päätä pitää silittää. Jos lukee minkä tahansa artikkelin - mukaanlukien yh-äitien itse kirjoittaman kuvauksen elämästään - niin aina on sama virsi: arjen asiat ovat huonosti, eikä yhteiskunta ole järjestänyt työtäkään ja joka kerta surkutellaan, kun ei ole miestä......
VOI I T K U . Ikäänkuin se uusi sohvalla makaava ja vastuuta pakeneva mies muuttaisi kaiken paremmaksi! Siitä ei tule kuin uusia vitutuksia... Minun reseptini on, että ensin asiat kuntoon ja sitten valikoidaan ihan maailman paras mies, eikä samperi yhtään tingitä laadusta. Jollei sellaista löydy, niin oma elämä on jokatapauksessa yksinkin parempi kuin surkean vätysmiehen kanssa. Perhana, on tässä parempaakin tekemistä omalla elämällä kuin passata jotain tossua hautaan saakka. Minä ainakin aion nauttia elämästä. Elämä on lahja, jota pitää arvostaa ja vaalia.

Ja meitä minunlaisia tomeria, menestyviä ja oman arvonsa tuntevia yh-äitejä on olemassa kyllä enemmänkin. Meidänlaisista ei vain tehdä koskaan artikkeleita lehtiin. Kenties sitten halutaan ylläpitää sitä reppanaäitilinjaa jostain syystä? Mielestäni yh-äitien asioita edistäisi enemmän kuitenkin selviytyimistarinat kuin nykyiset ruikutustarinat. Se saattaisi jopa kannustaa jotakin äitiä tekemään itse asioilleen jotain. Ja pitäisi osata ilmaista suuttumuksensa asioiden nykyisestä tolasta, vaatia muutosta ja tekoja päättäjiltä, eikä jäädä kohtalon uhreiksi. Ehkei meitä siksi kukaan puoluekaan ota tosissaan, kun tietävät, ettei niille tarvi mitään tehdä. Ja niin ollen asiamme eivät koskaan kohene.

ARGH, että teki hyvää kertoa tämä vahva mielipiteeni :)

Odotan innolla kohta julkaistavaa väitöskirjaa yh-äideistä ihmisryhmänä ja heidän todellisesta elämäntodellisuudesta, joka poikkeaa tutkimuksen mukaan täysin julkisuudesta annetusta kuvasta. Sellainen siis julkaistaan muistaakseni vielä tässä kuussa!

Pako arjesta

2008-10-09T13:13:00.000-07:00

Intensiivisen arkemme ja väliin henkisiäkin voimavaroja koettelevan elämämme vastapainoksi pakenimme lasteni kanssa viikonlopun ajaksi tästä maailmasta. Lähdimme 180km pohjoiseenpäin lapsuuden mökille, ikimetsien keskelle. Siirryimme kokonaan toiseen maailmaan, jossa olimme vain kolmestaan. Ja mikä taivaallinen sielun rauha. Autuas pysähtyneisyys.

Mökki toivotti tervetulleeksi omalla tervaisella tuoksullaan ja oluet odottivat koskemattomina lähteessä. Ei kuulunut liikenteen ääniä, ei mitään ääniä. Ilma oli syksyisen raikas, puhtaan tuoksuinen. Ketään muita ei koko järvellä. Henkeäsalpaava rauha.

Viikonloppuun mahtui pieniä, mutta väkeviä elämyksiä:
* saunominen myrskylyhdyn valossa
* pitkien luonnonkiharien hiusten pesu järvivedellä
* illanvietto kynttilöiden luomassa lempeässä hämärässä
* vanhan peltipurkin aromoimat kahvit
* kylmän yön pelossa liian kuumaksi lämmitetty mökki
* öiset taskulamppureissut huussiin
* jääkauden jättämät jäljet selvästi näkyvillä luonnossa: harjut, "kivimaat".
* puolukkahulluus, kun löysimme apajan...

Koko olemisen tapa on niin erilainen, kun ei ole hanavettä, ei sähköjä, ei valoja, ei tv:tä, radiotakaan emme kuunnelleet. Polttelimme takassa puita lämpimiksi ja laitoimme nukkumaan pimeän tultua ja heräsimme aamun valjetessa. Emme kaivanneet mitään nykytekniikan luomia aikasyöppöjä, jotka arjessa varastavat elämämme. Sen sijaan nautimme, ettei ollut aikatauluja, ei suunnitelmia, ei odotuksia kenellekään. Oli vain vapaus tehdä tai olla tekemättä, olla yksin ja yhdessä, omaan tahtiin. Nautimme taivaltamisesta ikimetsissä, joissa jo sukupolvet ennen meitä on taivaltaneet. Kaikki on pysynyt ennallaan jo aikojen alusta. Se tuo jotain mystistä turvaa. Ne vanhat hongat ovat jakaneet niin monen sukupolven ilot ja murheet. Niissä metsissä on tilaa ajatella - tai olla ajattelematta, voi unohtaa tyystin. Luonnon helmassa elämän kriisit löytävät oikeat mittasuhteet ja niitä on sitten niin paljon helpompi käsitellä. Ja siellä on jotenkin herkempi tuntemaan onnea kaikista niistä pienistä asioista, jotka tuottavat loppujenlopuksi sen suurimman onnen elämässä.

Saimme viikonlopusta aivan uskomattoman paljon voimavaroja jaksaa taas arjen haasteet. Kaupan päälle saimme pari ämpärillistä puolukoita, joista voimme talvellakin maistaa Soiperoisen Taikaa. Se oli tämän syksyn viimeinen reissu mökille. Ihan täydellinen.

Viikonlopun touhotusta ja hyvää oloa

2008-09-28T00:17:00.000-07:00

Perjantai: olen aina niin kuitti kiihkeän työviikon jälkeen, että vedän iltaruoan päälle autuaat kuolaposkellakoomat sohvalla, kunnes herään Hauskojen Kotivideoitten aikaan hekottamaan lasten kaveriksi vapautuneesti toisten epäonnelle. Siitä on sit hyvä jatkaa 12 tunnin yöunilla lauantaihin.

Lauantai: PURSUAN energiaa jo heti aamulla. Mieli tekee jo kaikkea ennen kuin kroppa taipuu perässä. No, olin omastakin mielestä aika hyvässä vireessä näin jälkikäteenkin ajateltuna, kun mietin mitä kaikkea ennätin saada aikaiseksi: tuli siivottua pihavarasto, käytyä kaupassa, vietyä Punaisen Ristin Konttiin toppavaatteita + turvaistuin sekä lahjoitettua ystävälle jätti-isoja pihakukkaruukkuja, tuli purettua kesäkalusteet pihalta ja laitettua nätisti varastoon talvisäilöön, tuli pakattua taas uutta tavaraa sisältä varastoon säilöön, vaihdettua pihavaloihin hehkuja, tehtyä ruokaa, valmisteltua sitä ja tätä tarjottavaa illaksi vieraita varten - ja todellakin, vielä illalla nautittua ystäväperheen kanssa leppoisan rentouttavasta yhdessäolosta herkutellen loihtimaani iltapalaa. Mietin vieläkin millähän aineilla oikein käyn... Toistaiseksi olen vain löytänyt vastaukseksi unen riittävän saannin. Sillä jaksaa.

Sunnuntai: ponnahdan ylös sängystä ennen kasia ja taas superreippaana alan touhottaan: maittava ja runsas aamupala lasten kanssa ja vaatteet päälle, pakkaan retkieväitä ja -tarvikkeita reppuun, pesen marjaämpärit ja soitan ystäville "joko lähdetään" vain todetakseni, ettei heillä ole ollut yhtä reipas aamu.. No, siinä odotellessa heitä mukaan ennätän vielä ommella muutaman irronneen napin takkiini ja tehdä joitain muitakin pieniä korjausompeluita, katsoa TV:stä mielenkiintoista ohjelmaa ja lukea hyviä artikkeleita ammattilehdistä (jyviä itämään päähän). Keli ei suosinut meitä marjastajia, muttei niin älyttömästi haitannutkaan, vaikka väliin vähän satoikin. Raitista ilmaa keuhkojen täydeltä ja rauhoittavaa metsämaisemaa, eli akut täyteen tulevaa viikkoa varten. Reissun lopuksi kodalle lämmittelemään nuotion ääreen sekä paistamaan makkaraa ja syömään eväitä. Tuhtin savuin hajuisina palaamme posket punaisina ja hiukset pörröllä kotiin marjasaaliin kanssa. Sauna lämmittää kohmeiset luut ja rentoutuneena voimme viettää iltaa lasten kanssa keskenään. Leivotaan mustikkapiirakkaa ja harjoitellaan enkkua ja matikkaa, katsotaan Idolsia ja jaksetaan vielä perata keräämämme puolukat ja viedä pakkaseen. Vielä tsekkaan tulevan työviikon urakat ja aikataulut. Ehkä jaksan lukea vielä pari sivua kirjaa - mutta todennäköisesti en... uni tulee jo aiemmin.

Arkiviikolla touhotetaan sitten ihan muiden asioiden parissa. Ihana, kun saa tehdä mieluisaa työtä. Ei haittaa yhtään, vaikka viikonloppu jo loppuikin, kun arkena pääsee taas innostavien työjuttujen pariin. Tää on aika sopiva suhde, että on 5pv töitä : 2pv vapaata. Enempää ei jaksais rehkiä työviikolla, eikä enempäää jaksaisi viettää viikonloppuakaan kerrallaan, muutakuin erikoistapauksina silloin tällöin. Hyvä balanssi siis näin.

Ja onnekas olo, kun saan tehdä suurinpapiirtein mitä haluan sekä vapaa-ajallani että työssä. Tai voihan se olla niinkin päin, että koska olen pitänyt kiinni siitä, että pyrin aina kohti sellaista tekemistä, mitä haluan tehdä täydestä sydämestäni, niin näin sitten lopulta saan tehdäkin. Sellainen tekeminen, vaikka tekisi ihan uurastamallakin, ei uuvuta, koska sen tekee ilolla ja siitä saa myös iloa. Sen sijaan, jos tekee jotain ilman mielenkiintoa ja iloa, pakosta, kuluttaa vain itseään loppuun. Ei se työn määrä "tapa" ja uuvuta; vaan se fiilis, millä sitä teet. Ja elämä on pisimmilläänkin ihan liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisen tekemiseen, mitä tekee vastentahtoisesti, iloitsematta ja saamatta siitä itse jotain.

Tähän loppuun voisin lainata lopputunnelmaan sopivasti liittyvän mietteen, jota kannattaa oikeastikin miettiä vähän pidempään omalla kohdalla.

****************************************
Useimmat ihmiset kuluttavat itsensä loppuun
yrittäessään tehdä kaiken mitä pitävät
velvollisuutenaan - eivätkä ikinä pääse
tekemään sitä mitä haluaisivat.

- Kathleen Winsor -
****************************************

Turhautunut olo

2008-09-24T05:16:00.000-07:00

Kyllä pisti eilinen Kauhajoen tragedia taas miettimään tätä yhteiskuntaa.....ja ihmistä sen osana.

Että poliitikkomme kehtaavat maailmalla mainostaa Suomea HYVINVOINTIVALTIONA, jonka koulujärjestelmä on Pisa-tutkimusten mukaan maailman parhainta luokkaa, että olemme edelläkävijä lähestulkoon kaikessa.

Ai ihanko todella?

Teknologian edistyksellisyydellä ja maan kilpailukyvyllä tai muilla suoritusta mittaavilla asioilla ei voi mitata ihmisen henkistä hyvinvointia. Piste.

Ehkä palaan asiaan vielä uudestaan. Nyt keskityn vain käsittämään tapahtunutta ja siihen johtaneita tekijöitä sekä miettimään, mitä minä osaltani voin tehdä ehkäistäkseni vastaavia tapatumasta uudestaan.
Sitä voisi jokainen miettiä tykönään.

§ Hiphei

2008-09-16T00:02:00.000-07:00

Noista huulipunapakoista innostuin nyt säätämään näitä uusia lakeja sitten enemmänkin. Sitä kun on tässä elämän varrella viisastunut (?ehkä?) sen verran, että haluaisi vain ettei muiden tarvitsisi tehdä samoja virheitä kuin minä ja kanssasisareni.

§ Naimisiin ei ehdottomasti saisi mennä alta 30-vuotiaana (huolimatta hyssälän patistelusta pariutua ja lisääntyä parinkympin korvilla)

§ Naimisiin ei saisi mennä ennen kuin on todistettavasti asunut vähintään 2 v yksin (ei hyväksytä kimppakämppiä edes), eikä yksinoloksi lasketa armeija-aikaa, ja tullut omillaan toimeen.

§ Pitäisi päästä läpi "itsensä löytämisenä" -testistä, ts. todistaa, että on kasvanut aikuiseksi.

§ Naimisiin ei saisi mennä ilman parisuhdeajokoulua/parisuhdeterapiaa, jossa valoitetaan vastakkaisen sukupuolen ajattelumaailman eroja, seksielämää (laajasti), käsitystä uskollisuudesta sekä opetetaan väittelemään, nostamaan kissoja pöydälle ja ratkaisemaan kriisejä.

§ Sanomattakin on selvää, ettei ensimmäisen pitkäaikaisen seurustelukumppanin kanssa saa missään nimessä mennä naimisiin, vaan takana täytyy olla vähintään kaksi kariutunutta ns. vakavaa parisuhdetta.

§ Perhettä ei saisi perustaa ennen kuin on ammatti luettuna (ja gradutkin valmiina).

§ Lisäksi määräajoin, esim. 3 vuoden välein, avioliiton aikana täytyisi irrottautua perhe-elämästä puolisonsa kanssa ja lähteä parisuhdeleirille jonnekin hevonkuuseen, jossa olisi pakko keskittyä tutustumaan "uudestaan" puolisoonsa.

§ Alkaessaan odottaa esikoista, täytyisi molempien vanhempien tenttiä jari sinkkosen lasten kasvatuksen kirjat sekä suorittaa hyväksytysti kehityspsykologian opintoja 50 op:n verran. Tämä toteutetaan vaikka yhdessä äitiysneuvolan ja kirkon perhetyöntekijöiden kanssa.

§ Lisäksi kaikkien ihmisten tulisi kohdata aikuisena uudestaan lapsuusiän möröt ja käydä ne terapiassa läpi, jollei muuten ominpäin osaa niitä käsitellä.

Nämä kaikki pykälät ihan vain siksi, jotta kun ryhtyy parisuhteeseen ja perustamaan perhettä ei ole sisällä umpisolmuja ja käsittelemättömiä ja patoutuneita peikkoja, vaan olisi puhdas ja uudestisyntynyt, tasapainoinen, aikuinen ihminen, se todellinen eh(eytyn)yt Minä. Ja näin ollen hän kasvattaisi ONNELLISIA JA TASAPAINOISIA LAPSIA JA ELÄISI ITSE ELÄMÄNSÄ ONNELLISENA LOPPUUN ASTI.

Tässäpä näin alkajaisiksi purtavaa!
Ja ihan vain, ettei jäisi epäselväksi:
NÄMÄ LAIT KOSKEVAT MYÖS M_I_E_H_I_Ä.

Shoppailuterapiaa

2008-09-15T08:07:00.000-07:00

Voi autuus, että voi tehdä hyvää!! Siis shoppailla pari-kolme tuntia ja pistää vaatekomero ihan uusiksi. Ihania jakkuja, suoria housuja, neuleita, shaaleja, paitoja, huiveja, käsineitä, kenkiä, käsilaukkuja ... ja lopuksi tietenkin syksyksi täyteläisemmän värinen huulipuna.

Samaa tahtia, kun ostoskasseihin kertyi painoa, keventyi lompakko toisessa kädessäni. Pystyin aivan tuntemaan sen lompakon keventyneen kädessäni. Mutta ei haitannut. Eikä ollut miestä kotona, kenelle olisi pitänyt raportoida ostoksia (lue: euroja), vaan sai surutta ostaa niin paljon kuin oma sielu kesti. Tuntui itseasiassa hyvältä - satsata itseensä. Mieli oli riemuisa, miltei tyydyttynyt. Ja iloa riittää pitkäksi aikaa.

Joku tieteilijä voisi oikeasti tehdä tutkimuksen, olisiko tällainen shoppailu hoitotuloksiltaan parempaa kuin perus terapiat mielenterveyshoidossa. Tulokset voisivat yllättää! Ehdotankin, että valtion budjettiin pitäisi varata vuosittain kaksi kertaa jokaiselle naiselle 500 euroa käteen ja ohjeeksi, että "osta jotain kaunista itsellesi". Katotaanpa sitten kuinka tyytyväisiä ja hemaisevia pakkauksia Suomen kaduilla alkaa kulkemaan. Ripsari- ja huulipunapakkokin määrätään samantien.

No vielä.... Shoppailupäivä täytyy ehdottomasti kruunata käymällä pitkällä lounaalla vanhan hyvän ystävän kanssa. Silloin syödään täysi meny taivaallisimpia herkkuja, mitä kokit osaavat loihtia, ajattelematta kaloreita ja kertyneitä kiloja, keskittyen ainoastaan makuelämyksiin. Vaihdetaan ystävän kanssa kuulumiset, ilot ja surut avoimen rehellisesti ja ollaan lopuksi kiitollisia tällaisista päivistä ja ystävistä. Lopuksi palataan kotiin hieman voipuneina, mutta äärettömän onnellisina ja jaksetaan olla hyviä vaimoja, äitejä ja ihmisiä.

Mahdoton tehtävä

2008-09-14T15:06:00.000-07:00

Nainen on maailmankaikkeuden kimurantein olento. Miesten mielestä. Ja naisenakin kyllä allekirjoitan tämän.
Mies on muuten myös ihan mystinen olento, aivan käsittämätön toisianaan (lue: yleensä). Ainakin minun ja kaikkien ystävättärieni mielestä.

Ihminen ei siis kykene ymmärtämään toista sukupuolta. Ja sen vuoksi elämä on täynnä ymmärtämättömyyttä, väärinkäsityksiä, kriisejä.

Jotenkin niin se menee kuitenkin, että nainen ymmärtää helpommin naista ja naiset puhuvat keskenään samaa kieltä. Samoin miehet ymmärtävät vallan helposti toisiaan. Mutta täytyy todeta, että vaikka kuinka naisena osaankin puhua autoista ja moottoreista, ja siten samaa kieltä miesten kanssa, niin en kertakaikkiaan opi ymmärtämään heidän ajatusmaailmaa, miehen logiikkaa. Turhauttavaa! Miesten ajatuksiin on varmaan joku hemmetin koodi, jota en saa naisena selville.

Ja ajoittain erehdyn luulemaan, että miehet on oikesti ihan yksinkertaisia olentoja. Ne puhuvat tasan kahdesta asiasta: autoista ja tisseistä/pepusta. Tosin niillä lamaantuu auto-puoli aivoista samalla hetkellä kun niille vilauttaa tissiä.... Mutta sitten, jos miehen kanssa yrittää puhua muista, kuin noista em. asioista, niin ei kertakaikkiaan tahdo löytyä ymmärryksen siltaa. Voidaan kyllä puhua sujuvasti tuntikaupalla, muttei kumpikaan kuitenkaan todella ymmärrä toista. Vaikka molemmat vilpittömästi yrittää avata sisäistä maailmaansa ja ajatuksen logiikkaa.

Onkohan se ihan toivoton tavoitekin yrittää ymmärtää toista sukupuolta???? Pitäisköhän lopettaa tyystin ja keskittyä vain olemaan kimurantti nainen...
Aivan sama ymmärtääkö yksikään mies ajatusmaailmaani tai kykenenkö ymmärtämään ikikuunapäivänä miesten logiikkaa. Luovutan mahdottoman tehtävän edessä.

Jatkan siis huulten punaamista, kynsien lakkaamista, korkkareilla keinutellen kävelemistä ja viehkeänä olemista. Jatkan kommunikointia miesten kanssa a) seksin välityksellä ja b) niiden kanssa, joiden kanssa en halua seksiä, keskustelemalla autoista.

Ehkäpä näin pääsen helpoimmalla.

Ja kaiken huipuksi me toisiamme ymmärtämättömät olennot - miehet ja naiset - emme voi elää ilman toisiamme, vaan haluamme ihan väkisin löytää rinnallemme sen toisen, jota emme koskaan opi ymmärtämään.

Vapaapäivä

2008-09-05T23:41:00.000-07:00

Huomenta! Olettehan tekin huomanneet, että
tänään on aivan ihana päivä?

On lauantai, vapaapäivä, ei sada, oikeastaan on aika nätti poutasää. Ts. juuri sopiva päivä toteuttaa kaikkia niitä omia toiveita, mille ei muka tahdo löytyä ikinä aikaa; eli käydä lenkillä tai eväsretkellä metsässä, tai poimia marjoja, tai leipoa, maalata vesiväreillä yhdessä lasten kanssa, vuokarata kauan aiottu toiveleffa, pestä ikkunat, siivota pihavarasto tai pihakalusteet talveksi varastoon, soittaa kaukaiselle ystävälle, lukea vihdoinkin romaania tuntitolkulla, ...ihan mitä vain.

On vapaapäivä, eikä kyllä pitäisi olla mitään tekosyitä, miksi ei käyttäisi sitä hyvin.

Sisäinen Peppini

2008-08-30T10:17:00.000-07:00

Vihdoinkin sen tajusin! Että miksi olen aina niin rakastanut Peppi Pitkätossua. Enemmän kuin mitään muuta satuhahmoa tai sankaria koskaan. Eilen tuli näet sellainen ohjelma TV:stä, jossa pohdittiin Peppiä eri aikakausina ja mitä se on kenellekin ohjelmassa haastatellulle merkinnyt. Aloin sitten oikein enemmänkin pohtimaan asiaa omalla kohdallani...

Pienenä samaistuin aina Peppi-tarinoiden Annikaan, joka oli hahmoista se kaikessa niin järkevä, mutta silti samaan aikaan Pepin vallattomuutta ja yltiöpäisyyttä ihaileva. Annika lähti Pepin juttuihin mukaan valikoivasti, pureksittuaan ensin ehdotukset. Hän käytti järkeä. Tosin se järki myös rajoitti häntä. Tommihan sen sijaan oli ihan Pepin beesaaja, joka Pepin lumoissa teki ilman mitään kritiikkiä kaiken, mihin Peppi häntä yllytti tai pyysi. (Tyypillinen mies?) Mutta Peppi oli ihan sankari ja hänen rohkeuttaan ja viisauttaan ihailivat kaikki ...paitsi ne, jotka joutuivat hänen hyväntahtoisten keppostensa kohteeksi, ...ja lopulta hekin.

Peppi on ollut aina minun sankarini, vielä aikuisenakin. Olen ostanut tyttärilleni kirjat ja elokuvat ja kaikki ihan vain sillä, että opetan heille sitä kautta muutamia hyvin tärkeitä asioita: innovatiivisuutta, rohkeutta, uteliaisuutta, seikkailumieltä, kyseenalaistamista, naisen asemaa, kanssaihmisten (jopa miestenkin hehe) kohtelua, pyyteetöntä auttamista, ystävyyttä, reiluutta, omien aivojen käyttöä, unelmoimista... lista olisi loputon, mutta tässä tärkeimmät. Kepposistaan ja yltiöpäisistä mielipiteistään ja tempauksistaan huolimatta Peppihän oli loppujenlopuksi Hyvä Ihminen.

Sitten eilen kesken näiden Peppi-muistelujeni tajusin, että minä en enää aikuisena samaistu Annikaan, vaan olen enemmänkin Peppi. En nyt ihan niin adhd-mielessä kuitenkaan, mutta huomaan kasvaneeni vuosien ja pituuden lisäksi aimo annoksen rohkeutta ja itsevarmuutta. Itsenäistynyt, kasvanut aikuiseksi. Ehkäpä siinä onkin tytön kasvutarina naiseksi, lapsen kasvu aikuiseksi. Tarkoitan, että kaikki tytöthän ovat aluksi kilttejä ja kunnollisia Annikoja ja heillä on halu kasvaa ihailemakseen valovoimaiseksi Pepiksi. Vai eikö muka?
...Lisäksi kaikki tytöt haluavat kuolaavan kritiikittömän ihailijan - Tommin ;D

Nyt tiedän, että minussa asustaakin Sisäinen Peppi!!

No tämän kaiken kertomani tueksi kerrottakoon vielä, että tänä päivänä minulla on kaksi tytärtä, joista vanhempi on Annika ja nuorempi ..ei-sitten-kuitenkaan-Peppi, vaikka hän tietääkin olevansa meidän perheen Peppi, maailman vahvin tyttö. Annoimme hänelle toisen nimen, joka sopii paremmin myös aikuiselle ihmiselle. Jos joskus elämä yllättää ja saankin vielä yhden poikalapsen, hän on ehdottomasti Tommi. Olen päättänyt näin jo 20 vuotta sitten :) Todennäköistä tämä perheenlisäys ei kuitenkaan ole. Elämä jakoi kortit uudelleen... Sen sijaan olemme tyttäriemme kanssa päättäneet, että jos ja kun saamme koiravauvan (tytön), niin hänestä tulee ehdottomasti Peppi. Se on ihan itsestäänselvyys. Ei ole vaihtoehtoja.

Niistä kuplista kaikki oikeastaan lähti....

2008-08-26T08:53:00.000-07:00

Vielä on ihan pakko palata Kuusamoon ja Oulankajoelle, koska oivalsin siellä meloessani jotain (omasta mielestäni) tärkeää ajelehtimisesta ja ohjaamisesta. Ne on ne kuplat joen pinnalla, josta kaikki lähti...

Meille melojille ohjeistettiin ennen kuin meidät tuupattiin jokeen, että kanootti voi liikkua joessa sekä ajelehtimalla että ohjaamalla. Nimenomaan ohjaamalla pääsee perille sinne mihin on tarkoitus. Ajelehtimallakin liikutaan jonnekin, mutta virta vie ja pyörittelee, etkä sinä. Se, mistä tiedämme, että pystymme ohjaamaan kanoottia, on ne kuplat veden pinnassa, jotka näyttävät missä kulkee joen päävirta. Jos liikumme hitaammin kuin kuplat, ajelehdimme; jos liikumme kuplavirtaa nopeammin, ohjaamme itse.

Siinä meloessani kilometri toisensa perään alkoi mielessäni kytemään ajatus myös elämässä ajelehtimisesta tai sen ohjaamisesta. Molemmilla tavoillahan etenee, liikutaan, mutta niillä päädytään vain eri päämäärään. Meistä ihmisistäkin toiset ajelehtivat elämässään ja toiset ohjaavat elämäänsä....

Pitää siis hoksata "seurata kuplia", jolloin suunta on selvillä; ja lisäksi täytyy huolehtia, että menee kuplia nopeammin, jolloin ohjaa itse. Näin pääsee onnellisea perille.

Unelmat todeksi

2008-08-26T06:52:00.000-07:00

Viime viikonloppu jää ikuisesti mieleeni. Sain kokea niin paljon, niin käsittämänttömän hienoja elämyksiä, etten vieläkään ehkä pysty sulattelemaan kaikkea. Päälimmäisenä on kuitenkin pyörryttävä tunne siitä, että Oman Tähteni seuraaminen vie oikeaan suuntaan; tuo elämääni juuri sitä, mitä haluan. On palkittu olo. Ja tahtoo enemmän!

Olimme koonneet 8 naisen porukan, jotka ovat retkeilyhenkisiä ja riittävän rohkeita lähteäkseen melomaan n. 30 km Oulankajokea. Osaa sai rohkaista ennen lähtöä enemmänkin, mutta kiitos sinnikkäälle houkuttelemiselle lausuttiin reissun jälkeen. Osa meistä oli toisilleen entuudestaan tuntemattomia, mutta reissulla olisi mahdollisuus tutustua paremmin. Lähtiessään jokaisella oli kuitenkin se oma kaveri tai parikin ystävää mukanaan - ja utelias, rohkea mieli.

Ensimmäisenä päivänä kiersimme PikkuKarhunkierroksen - jotkut meistä ties monennenko kerran - ja nautimme Kuusamon ja Oulangan kansallispuiston jylhän karuista maisemista joka solullamme. Totesimme jälleen kerran, että luonnossa liikkuessaan (oman) maailman murheet saavat oikeat mittasuhteet ja voi löytää oman voimansa. Tasapainon. Varmuuden. Ajatukset selkiytyvät ja tietää, mitä tahtoo. Oma Tähti näkyy selkeästi.

Toisen päivän aamuna ajoimme Kiutakönkäälle ja saimme opastuksen melontaan ja välineet syliin, jonka jälkeen meidät tuupattiin jokeen. Kussakin kanootissa oli kaksi melojaa ja meno oli aluksi kuin autossa, jossa on kaksi rattia ja molemmilla kuljettajilla eri päämäärä. Henkeä piti pidätellä, eikä edes puhumaan joutanut, kun kieli keskellä suuta yritti vain pysyä nokka menosuuntaan ja kaatumatta. Ensimmäisen tauon aikana ymmärsimme sopia strategian, missä kohden jokea pyrkisimme kanootillamme menemään sekä työnjaon, kumpi meloo, kumpi ohjaa. Ja johan alkoikin luistamaan uudella tavalla! Kilometrien ja kokemuksen karttuessa saatoimme vain ihastella häikäiseviä suorituksiamme, loistavaa yhteistyötä ja kauniita kaarteita virran mukana. Voi sitä tyytyväisyyttä ja riemua omasta oppimisesta ja yhteistyön kehittymisestä - ja lopulta perille pääsystä.

Tuona iltana syttyi rakkauteni melontaan. Pakko päästä uudestaan! Täytyykin alkaa suunnitella uutta reissua heti, kunhan tästä reissusta on toivuttu ja tasaannuttu. "Pakotan" aivan varmasti myös tyttäreni lähivuosina melontaretkelle, kunhan vähän vielä kasvavat. Melontakokemus oli jotain niiiiiiiiin väkevää: raiksta, puhdasta ilmaa, metsäisiä tuoksuja, kosteaa sammalta, syvän tummanvihreää pohjoisen havumetsää, vaivaiskoivuja, usvaisia vaaroja, tyyntä vedenpintaa, virtauksia, kosken kohinaa, purojen solinaa, täydellistä hiljaisuutta, punaisen kultaista auringonlaskua,.... yhteyttä luonnon kanssa.

Lopuksi suotiin rasittuneille lihaksille lempeänlämmin sauna ja illanvietto keskellä erämaata aivan Venäjän rajavyöhykkeen tuntumassa. Illan kruunasi laulava eräopas Kai "Kuju" Hyttinen ja Tenori Jyrki Anttila, jotka pysähdyttivät naisten sydämet ja saivat sielun korkeuksiin lauluillaan - äänellään. Täyttymyksen sain, kun nämä Unelmien Miehet lauloivat minulle (ja huom! ihan vain minulle) iki-ihanan laulun "Niin minä neitoni sinulle laulan..." . Olen koko elmäni toivonut, että saisin kuulla jonkun upeaäänisen miehen minulle sen laulavan, ennen kuin kuolen. Enkä osannut ikinä kuvitellakaan, että saisin sen vielä näiden kahden miehen esittämänä ja näin huikaisevassa ympäristössä ja tilanteessa. No, nyt voin kuolla onnellisena, ...jos niin pahasti kävisi. Se, mille sain vahvistusta: täytyy osata unelmoida ja olla rohkeutta ja sinnikkyttä kulkea kohti unelmiaan. Tahtoa, päämäärätietoisuutta, uskallusta tehdä se, mitä vaaditaan - ja näin, yksi kerrallaan, unelmat toteutuvat. Ja tarvitsee vain osata pyytää.

Viimeisen päivän sulattelimme kokemuksiamme ja pakkasimme kaikki viikonlopun elämykset aarteiksi sydämiimme. Siitä on ammennettavaa pitkäksi aikaa. Todellakin voin sanoa voimaantuneeni näistä kokemuksista. Myös tahto seurata omaa polkuani ja Tähteäni voimistui. Se polku tuo tullessaan juuri sitä, mitä elämältä toivon. Vaikken vielä tiedä tietenkään mitä se tuo, olen varma, ettei tältä polulta kannata harhautua.

Hienompia reissuja ikinä, mitä olen tehnyt! Repussa omat yksityiset sekä jaetut yhteiset kokemukset.

Biletysjumppa

2008-08-18T23:31:00.000-07:00

Ihan pakko jakaa muidenkin iloksi kehittelemäni BILETYSJUMPPA.

Tämä on suunniteltu erityisesti äideille, joilla ei ole välttämättä aikaa käydä lenkillä juuri sillä hetkellä, kun ei sada, ja jotka joutuvat paahtamaan illatkin täysillä lapsiperheen askareissa. Yksinkertaisesti heille, joilla on liian vähän aikaa. Jumpan voi näet vetää vaikka samaan aikaan, kun katsoo TV:stä uutisia tai Täydellisiä Naisia tms. Ainoa vaatimus on, että osaa kuunnella uutisia tai lukea tekstitystä samaan aikaan kun kuuntelee musiikkia ja riehuu, ja ettei lapset vielä nuku. No, joka äiti osaa... Plus sen verran rytmitajua, että voi tehdä liikkeet musiikin mukaan.

VALMISTELU:
Valitse kaikista parhaat lempibiisisi valmiiksi stereoiden viereen siten, että voit sujuvasti vaihtaa levyt lennosta.

ALOITUS:
Rauhallinen biisi 1: lämmittelyliikehdintää seisaallaan, esim. tanssahdellen, ja kylkien venytystä. Joogaliikkeitä voi soveltaa tähän. Tee jotain kauniin muotoisia liikkeitä :-)

HIKIVAIHE:
Vauhdikas biisi 2: variaatio erilaisia vatsalihasliikkeitä

Vauhdikas biisi 3: selkälihasliikkeitä sekä "naisten punnerruksia" ja koirankusema-peppukiinteytys-liikkeitä.

Revitysbiisi 4: FANITUSHYPPELYÄ: kädet ylhäällä heiluen vasemmalta oikealle samaan aikaan, kun hypit tasahyppelyä oikealta vasemmalle. Tekee herkkää pohkeille, alleille ja jenkkakahvoille. Jos energiaa ja fiilistä piisaa, niin toinen biisi perään!

RAUHOITTELU:
Hidas biisi 5: pohkeiden, selän ja vatsalihasten ja pakaroiden venyttelyä. Joogasta voi taas lainata muutaman hyvän liikkeen. Esim. semmoinen kissa-venytys-rullaus kontallaan sopii mainiosti.

KAIKEN TÄMÄN JÄLKEEN:
Aikaa on kulunut alle 20 min. Kroppasi on herännyt ja iloinnut. Eikä ainoastaan kroppa: mieli on pirteä energinen ja valloittava, koska olet bilettänyt - ja huomaamattasi jumpannut - omien lempibiisien tahtiin. Fanitusjumpan teho onkin kaksitasoinen: se piristää sekä kroppaa että mieltä! Tämän jälkeen on niiiiiiiiiiiiiin iloinen ja terveen tyytyväinen olo itseensä, että olinpa reipas ja tekipäs hyvää. Sitten suihkuun!

Tähän jumpaan löytyy aikaa jos nyt ei joka ilta, niin ainakin monta kertaa viikossa ja onpa yllättävän tehokasta. Jenkkakahvat katoaa huomaamattaan, samoin allit - eli juuri ne, jotka alkaa ensimmäisenä roikkumaan ja masentamaan.

Vinkki super-energisyyden saavuttamiseksi: valitse revitysbiisksi juuri se biisi, joka saa sinut lentoon. Mulla se on ikuisesti: Rainbow: I surrender. Saat kokeilla vapaasti, mitä se tekee sinulle!

Vastatuuli vahvistaa -kannustusta

2008-08-15T02:48:00.000-07:00

Elämä paiskoo joskus ovia kiinni

aivan nenäsi edestä,

mutta älä välitä. Vain niin saat selville ne ovet,

jotka ovat auki sinua varten.

*Positiivarit*

Tahtovoima ja vihaenergia

2008-08-13T13:32:00.000-07:00

Hyvästä käytöksestäni ja asiallisuudestani huolimatta en ole ihan maailman tasaisimpia persoonia luonteeltani - vaikkakin osaan käyttäytyä niin tilanteen vaatiessa. Otan kiiharit tai vähintäänkin kuohahtelen, ellen sitten ihan pimahda kaiken maailman ja yhteiskunnan asioista, etenkin epäkohdista, jotka maailmassa pitäisi korjata. Reagointiskaala on siis ylimaallisesta riemusta kunnon suivaantumiseen, pahimmillaan räyhäkkään verbaaliseen ryöpytykseen. Olenkin oikein pohtinut näitä voimia, mitä sisältäni syntyy, että miten näitä saisi valjastettua hyötykäyttöön.

Niinpä olen löytänyt itsestäni tahtovoiman, jonka avulla väännän vaikka vuoren nurinpäin. Kun oikein tahtoo, ja kun on vähän viitseliäisyyttäkin matkassa, niin kaikki on mahdollista. Tämä voima on läheistä sukua motivaatiolle.

Toinen valtaisa voimavara on vihaenergia. Se syntyy, kun joutuu jonkun todella epäoikeudenmukaisen kohtelun kohteeksi tai joku muu läheinen tai muuten puolustuskyvytön joutuu sellaisen kohteeksi. Sitähän saa ihan hurjasti pontta korjata epäkohta.

Nämä voimavarat pitää vain osata pukea ihmismäiseen käytökseen :-) ja ohjata hyviin tarkoituksiin. Luulenpa ihan, että nuo voimat on tarkoitettu ihmiselle hyötykäyttöön, ei tukahdutettavaksi.

Sitten on erikseen valovoima ;D jonka saa kytkettyä päälle olemukseensa, kun haluaa hurmata jonkun... se tehdään ihan vain mielen voimin ja ehkä pienin naisellisin elein. Sekin on vallan tehokasta!! Mutta siitäpä sitten toisella kertaa enemmän.

Eloisaa kuuta

2008-08-12T13:17:00.000-07:00

On se ihanaa, kun syksy saapuu: ilmat raikastuu, tulee pakkaöitä, ruska ja kunnon talvikin ajallaan. Aivan odotan ensipakkasia, että järven pinnalla on ohut jäinen riite ja pellon heinät kurkottavat kohti aamuaurinkoa kuuraisina, aamuisen usvan karatessa metsiin, tehdessä tilaa päivälle.

Syksy on aina uuden vuoden aloitusaikaa: koulut, opinnot ja harrastukset alkavat, elämä saa rytmiä, tahdin, joka energisoi, inspiroi, aktivoi – loppuu se ryhditön vetelehtiminen: kesä. Syksyllä minulla on aina virtaa kintaissa vaikka pikkukylän voimiksi asti. Mutta älkää huoliko, kyllä se ruukaa tasaantua seuraavaan kesään mentäessä. Kesän sitten rentoilen ihan antaumuskella ja lataan akkuja, jotka ovat sitten täpösen täynnä näin elokuussa. Sellainen on minun elmäni energiasykli. Syksyllä polkaistaan kaasua, jolla vauhdilla päästään vuosi eteenpäin!!

Tästä saattoikin jo aavistaa, että syksy on minulle parasta vuodenaikaa, sitten talvi lumihankineen ja narskuvine pakkasineen, pimeine tähtitaivaineen ja revontulineen. Keväällä saan voimaa luonnon omasta kirkasvalosta, joka syntyy, kun auringonvalo heijastuu valkoisten hankien kautta vitivalkoisena, häikäisevänä kaikkialle, mieleenkin. Talven valo on ihan eriväristä kuin se kesän kellertävän lämpöinen valo. Kesäkin on kuitenkin ihan ok. Kesää aiemmin vain siedin, mutta näin aikuisemmalla iällä siitä on oppinut ihan nauttimaankin. Ihan oikeesti. Kesällä voimaannuttavia elementtejä ovat kasvit ja luonnon vehreys, vihreän eri sävyt ja muodot, kukkaloisto, rauhoittava sade, luonnon voimat paljastava ukkosmyrksky… ja hellepäivistäkin olen oppinut nauttimaan, niiden taivaallisesta joutilaisuudesta. Mutta onneksi kesä on jo ohi!! Mennyt kesä olikin itse asiassa ihan ok kelien puolesta, vaikkakin 99,99%:ia kansalaisista on ehkä toista mieltä. Ehkä sadepäiviä olisi kieltämättä saanut olla vähemmän, mutta muuten oli sopivan vilpoisaa tehdä mitä vaan, kun kuumuus ei rajoittanut elämääni. Mikään ei kuitenkaan voita syksyn raikkautta, sen maatuvia tuoksuja ja ruskan väriloistoa.

Luoja paratkoon etten ole värisokea, kuten ex-mieheni, joka ei ole koskaan nähnyt ruskaa. Kuinka paljosta jäisinkään paitsi. Siitäpä siis olen kiitollinen, että minulla on nenä, jolla haistaa ja silmät, joilla näkee kauniita asioita ja mieli, joka keskittyy positiivisiin asioihin.

Aivan jo malttamattomana odotan, että jonain aamuna pääsen rappaamaan jääkrapalla autoni tuulilaseja jäästä…. ja että haistan talven.

Tietämättömyyden sietämättömyyden päihitys

2008-07-29T06:17:00.000-07:00

Elämässä tuntuu olevan yksi suurimmista kilvoitteluista se, kuinka oppii elämään sen kanssa, ettei tarinan loppua ole tiedossa. Epävarmuudessa.

Kuinka se helpottaisikaan valintoja ja ratkaisuja, jos vain tietäisimme, mihin teot johtavat ja mikä on lopputulos. Kannattaako - eikö kannata? Onko tämä hyvä vai huono ratkaisu? Epätietoisuus on väliin sietämätöntä. Siitä huolimatta valinnat on tehtävä. Ainakin, jos aikoo päästä yhtään elämässä eteenpäin tai ikinä saavuttaa mitään unelmiaan. Toisinaan elämä vain on vienyt jyrkänteen partaalle ja vaatii hyppyä tuntemattomaan.

Jotkut meistä ovat sitä sorttia, etteivät uskalla valita mitään väärän valinnan pelossa; eivätkä koskaan saavutakaan mitään, mistä voisivat olla tyytyväisiä itseensä. Harmittelevat vain vähäosaisuuttaan onnen ja menestyksen suhteen.
Toiset hakevat vastauksia ennustajilta, kuka miltäkin tietäjältä, horoskoopeista ja unista, ystäviltäkin, ja tekevät niiden ohjaamina sekä oikeat että väärät valinnat. Epäonnistumisista onkin helppo syyttää jäleenpäin muita ja heittäytyä marttyyriksi. Onnistumiset voi toki lukea omaksi hyväksi.
Tietenkin on myös niitä uhkarohkeita, jotka toimivat ennen kuin ajattelevat ja ihmettelevät lopuksi, miksi aina iskeytyy päin seinää. He eivät ole vielä ymmärtäneet, että rohkeus ja uhkarohkeus ovat eri asioita ja järjen käyttö on oikeastikin ihan viisasta. Eipä sillä, heillä on varmasti tapahtumarikas ja värikäs elämä muisteltavana sitten joskus.

Sitten on niitä, jotka tekevät ratkaisunsa täysin itsenäisesti, kysymättä liikoja neuvoja tai suuntia ulkopuolisilta. Heillä on vain joku sisäinen varmuus - tai onkohan se rohkeus - tehdä valinnat pohjaten omaan harkintaan ja kokemukseen sekä sillä hetkellä saatavissa olevaan tietoon. Mahdollisesti viisaampien neuvojakin kuunnellaan, mutta lopullinen ratkaisu tehdään itse. Silloin myös epäonnistumisista saa syyttää täysin itseään, mutta se on toisaalta armollisempaa, kun tietää, että yritti parhaansa. Toisaalta onnistumisista saa täyden ilon ja tyytyväisyyden ihan itselleen. Tuli tehtyä oikein, luotin itseeni. Uskalsin. Ja oppii, että kannattaa uskaltaa uudestaankin...

Sitäpä tässä pähkäilemme jokainen vuorollamme elämässämme, mihin uskaltaisimme ryhtyä. Puntaroimme riskejä (mikä on tietenkin ihan järkevääkin) ja junnaamme loputtomiin paikallamme tekemättä ratkaisuja. Uskaltaminen on niin vaikeaa. Ja epäonnistuminen pelottavaa. Onnistumisen pitäisi näyttäytyä houkuttelevampana.... varmempana ainakin! Mutta sen kanssa on opittava elämään, että tarinan loppua ei ole useinkaan tiedossa, kun ratkaisuja täytyy tehdä. Eikä sitä riittävää tietoa ehkä koskaan tule olemaankaan. On vain luotettava, että asiat menee hyvin; ja jos ei mene, niin pärjään siitäkin huolimatta. Ehkä opinkin jotain ja viisastun ihmisenä. Ja ensi kerralla osaan valita viisaammin! Omien ratkaisujen takana on silloin kuitenkin helppo seistä, eikä menneisyyden ratkaisut kalva sisintä. Tietää tehneensä parhaansa ja ymmärtää, ettei kaikki viisaus asu itsessä. Ainakaan vielä.

Lohduttavaa on, että kaikki me pähkäilemme tämän sietämättömän epävarmuuden kanssa ainakin joskus elämässämme. Jotkut odottelevat merkkiä, jolloin vihdoinkin uskaltavat. Jotkut ovat jo uskaltautuneet hyppäämään tuntemattomaan - ja selvinneet, voittaneet pelkojaan, jopa saavuttaneet unelmiaan. Heidän toivoisin rohkaisevan niitä empijiä. Pieni rohkaiseva töytäisy voi merkitä paljon sille, joka seisoo jyrkänteen reunalla. Rohkaisu ei ole kuitenkaan ohjausta. Pitää antaa ihmisen itse tehdä ratkaisunsa. Kun hän sitten vihdoinkin uskaltaa hypätä, hänen selkäänsä kasvaa siivet. Ja hän tietää aina sen jälkeen, että ne siivet kantavat - elämä kantaa.

Korkkarimaratooni

2008-07-24T02:49:00.000-07:00

Vain Tosi Naiset kykenevät tähän (= mä olen tosi nainen):
kävellä 4 tuntia korkkareilla kaupungilla shoppailemassa.

Kotiin päästyäni päkiät ja varpaat kirkuivat hoosiannaa...
Uupuneet jalat jaksoivat kuitenkin vielä sen verran, että veivät suorinta tietä jääkaapille, josta löytyi pullo Karhua ja siitä jaksoin vielä raahautua sohvalle ja nostaa jalat seinälle. AAaaaahhhh kuinka virvoittavaa!

Kaiken huippu oli se, etten kuitenkaan löytänyt shoppailureissulta kuin yhden puseron ja käsilaukun - jotka olivat kuitenkin aivan ihania!!! - kun olin kuitenkin asennoitunut ostamaan KÄVELYkengät ja vaatetta enemmänkin.

Eipä kuitenkaan huolta, tänään pääsen jatkamaan shoppailua vielä 1½ tunnin ajaksi. Ja jälleen korkkarit jalassa ;D Tietenkin!

Ja uskokaa tai älkää, minulla ei ole tänään tuntunut eilinen korkkarimaratooni yhtään missään. Ihan mahtavaa hei! Pohdinkin pitäisiköhän minun osallistua siihen Helsingin seudulla järjestettävään korkkarikilpajuoksuun.... mulla on hyvä pohjakunto jo :-)

Eilinen oli kuitenkin ihan täydellinen "naistenpäivä": ensin leivos-kahville ystävän kanssa ja siitä yhdessä shoppaileen sielun kyllyydestä.
MITÄ NAINEN VOISI ENEMPÄÄ TOIVOA?

30-vuotis Ystävyysjuhlat

2008-07-23T04:26:00.000-07:00

Ystävyys on erityinen Lahja. Niin arvokas, että sitä on syytä juhlia aika ajoin ihan varta vasten.

Tänään menen juhlistamaan 30-vuotista ystävyyttäni Pikkukeijun kanssa. Menemme herkullisille "synttärileivoskahveille" ja skoolaamme kuohuvaa - ja toivotamme ystävyydellemme pitkää ikää toivoen, että ehkäpä vielä kilistelemme vuosikymmeniä myöhemminkin tämän asian johdosta. Sitten herttaisina harmaavarpusina... hehe..

Tässä vaiheessa niin ystävyytemme - kuin myös itsekin - olemme
makean täyteläisessä, aikuisessa ja hersyvästi kuplivassa iässä
- juuri parhaimmillaan.

Back in business...

2008-07-21T22:29:00.001-07:00

Niin on lomat vietetty ja palattu taas ahertamaan työn ääreen.

Voin kyllä tunnustaa, että meni ihan supernopeaa se viikon MiniLomani. Onnistui kuitenkin noin 90%:sti siihen nähden, miten suunnitelinkin. 10% vaje selittyy sillä, että loppuviikoksi vuokraamani mökki oli ihan todella pee....stä. Sinnittelimme siellä yhden yön ja lähdimme pois grillaileen ja viettämään kesäjuhliamme ihan kotosalle. Sen verran pettymys vuokramökki oli. Onneksi loma ja reissut meni muutoin ihan nappiin! Jopa viikossa ennättää irrottautua arjen rutiineista ja saada etäisyyttä töihin. Palattuani lomalta tuntui kuin olisin ollut pidempäänkin pois :-)

Tästä se taas alkaa - ARKI - kaikessa tasaisuudessaan ja ihanuudessaan ja eteenpäin vievyydessään. Ja onneksi kesääkin on vielä jäljellä.........

MiniLomani

2008-07-11T00:11:00.000-07:00

Väitän: ei tee eroa lomallelähtöfiiliksiin se, onko viikon vai viiden viikon loma. Sen sijaan en väitä, etteikö lomanloppumisfiilis ole viikon jälkeen eri kuin viiden...

Joka tapauksessa minulla alkaa tänään loma, joka on tänä vuonna vain viikon MiniLoma. Sen verran sain kinuttua palkallista lomaa tehdessäni työsopparia viime keväänä. Plus joitain pidenenttyjä viikonloppuja sopivasti festariaikoihin, joten se antaa loman tuntua pitkin kesää.

Lomafiilistelyni alkoi jo aamusta. Normaalin asiallisen ja hillitynvärisen bisnespukeutumisen sijaan vedin päälle rennot valkoiset caprit, farkkumaisemman punaisen jakun, punavalk. T-paidan sekä valkoiset kesäsandaalit, plus tietenkin tämän päivän punavalkoiseen väritykseen sopivan kännykkäkotelon (minulla joka asuun on sopivanvärinen kaulassa roikkuva kännykkäkotelo) ja ekaluokkalaiseni tekemä täydellisen kirvava puuhelmirannekoru, jonka sain äitienpäivälahjaksi. Tietenkin valkoinen laukku vielä tähän yhdistelmään :-D Tänään on siis punaisen energian päivä, joita minulla on aika-ajoin. Ai herranlettas kun tämä väri anataa pirteyttä ja iloista mieltä! Kerron joku kerta erikseen punaisten korkkareiden aiheuttamasta täpinä-keiju-liihottelu-fiiliksestä....

MiniLomallani meinaan kadota sivilisaatiosta Pohjoisen kairoille, ikimetsiin, Soiperoisen Maahan. Mukaan lähtee ainoastaan prinsessalapsukaiseni ja auto täyteen tavaraa. Se onkin uskomatonta, että meillä kolmella on aina farkkuauto täpötäynnä tavaraa mökille lähtiessämme; ja vielä uskomattomampaa, että suunnittelen pienemmän auton hankkimista... Mutta jokatapauksessa lomasuunnitelmani:

Paikka: 50-luvulla nykypaikalleen uudelleen rakennettu pieni erämökki, joka on tehty käsinveistetystä hirrestä. Ei sähköä - vaan kaasuliesi ja -jääkaappi sekä nuotiokeittiö, ei vettä - lähde ja järvi, mukavuuksina puucee ja illan pimetessä kynttilät. Mökin pihapiiristä alkaa luonnonpuistoalue, täydellinen aarniometsä ja upeat karut harjumaisemat.
Ilonamme: Metsähallituksen rakentamia laavuja, kotia ja muita nuotiopaikkoja ja mahtavat patikointimaastot sekä runsaskalaisia pikkujärviä ja -lampia.
Parasta: ei juurikaan muita ihmisiä!! Aikaa olla yhdessä ja tilaa ajatella.
Herkku: paristoilla toimiva radio, josta kuuluu vain joku kainuuradioasema, jonka ohjelma on kuin suoraan takautuma 70-luvulle lapsuuteen.

Lomaohjelma:
- pohjoisen raikkaan ilman haistelua
- nuotiolla mietiskelyä ja jutustelua
- lauleskelua järven rannalla, johon ääntä mahtuu eikä kukaan kuuntele
- soutamista
- saunomista rantasaunassa ja uimista alasti
- nukkumista pitkään
- patikkaretkeilyä makkaranpaistoineen
- kaikenlaista vuoleskelua (etupäässä lapset harrastaa)
- auringonottoa, jos vain kelit lämpenee
- uistelemista mainiossa lohijoessa, josta tosin en ole yhtään lohikalaa koskaan saanut. Lapsetkin ovat uistelleet jo 4-vuotiaasta saakka ja rakastavat sitä (plussaa on, että rantapusikoista ilmestyy kuin tyhjästä aina hätiin joku ihana MetsienMies tyylikkäissä kalastusvärmeissään irroittamaan pohjaan jäänyttä uistinta)
- päiväretki Kuusamoon Oulankajoen karhunkierrosmaastoihin
- Kuusamon Tropiikissa hellittelyhetki
- jäätelön syöntiä
- UNOn ja YAZZin pelaamista lasten kanssa
- lukemista, lukemista, ...
- halkojen hakkuuta
- lähteessä jäähdytetyn olutpullon siemaisu sopivin hetkin
- epäilemättä sääskiä ja OFFin tuoksua

Kuten ohjelmasta saattaa päätelläkin, olemisen tapa ja tekemisen tahti on totaalisen erilainen kuin arkena. Ei ole aikaa, tekemiset katsotaan sään mukaan ja päivärytmi yön ja päivän vaihelusta. Nukutaan päiväunet silloin, kun siltä tuntuu. Nautitaan kiireettömyydestä, hiljaisuudesta ja siitä, että ajatuksille on tilaa. Luonnon helmassa elämän murheet saavat oikeat mittasuhteet ja voi tehdä uusia suunnitelmia tuleviksi vuosiksi. Keksitään keinot kuinka unelmat toteutetaan. Ratkaisut kirkastuvat ja saan varmuuden, että ne lähtevät sisältäni, itsestäni, eikä ulkoisista odotuksista.

Ennen lomaviikon loppua palaamme jälleen sivilisaatioon ja rakkaiden ystävien luo. Ennätämme vielä mökkeillä kaupungin tuntumassa viikonlopun. Silloin grillaamme, uimme ja saunomme, höpötämme joutavia ja toisaalta elämää suurempia asioita. Keskitymme olemaan kiitollisia hyvistä asioista ja poistamaan katkeruuden menneitä kohtaan. Nautimme siitä, että elämä on ihanaa - etenkin kun sen tekee ihanaksi!!

Epäilemättä lomaviikon loputtua harmittaa, että oli niin lyhyt loma. Täytyy jotenkin yrittää asennoitua siihen kuitenkin positiivisesti... Nyt keskityn pitämään huolta siitä, että vaikka aurinko ei paljoa täällä Oulun seudulla muutoin paista, niin mieli pysyy aurikoisena ja pursuan sisäistä lämpöä, jolla saan rakkaimpanikin tuntemaan olonsa ihaniksi ja onnellisiksi. Se kun heijastuu takaisin...

HYVÄÄ LOMAA ITSELLENI :-D

Onnekas "mutaatio"

2008-07-08T23:24:00.000-07:00

Jeejee! Olen aina tiennytkin olevani kaveripiirin onnekas kummajainen krapuloiden suhteen. Nyt sain myös uutta vakuutta väitteelleni, ettei minulla koskaan ole krapulaa kostean baari-illan jälkeen (tai no ehkä kahdesti elämässä on ollut).

Tänään uutisoitiin valtakunnan medioissa seuraavasti:
"Joka neljäs humalahakuisesti juova juhlija ei koe seuraavana aamuna krapulaa. Duodecim-aikakauskirjassa julkaistun tutkimuksen mukaan osa ihmisistä saattaa olla vastustuskykyisiä krapulalle." Kaleva 9.7.2008

Niin, että uskotteko nyt?? :-)

Dippadappa... Taidankin käydä tämän kunniaksi tänään "yhdellä".

Neuvo Siskoille

2008-07-07T05:27:00.000-07:00

Hei taas Rakkaat Siskot.

Nyt täytyy kertoa teillekin varoituksen sanana, että miehet on ihan järkyttävän taitavia valehtelijoita (ja tarkoituksella on yleistetty, koska se pätee 98% miehistä).
-Ai ettei ollut uutinen??
No, veikkaan kuitenkin, että ON SE MÄÄRÄ ja se SUJUVUUS. Oi, jospa vain tietäisitte sisko-kullat, missä asioissa meitä vedätetään ihan yks-nolla... mutta kun ei me edes arvata kymmentä prosenttia kaikista niistä kusetuksista.

Niin tämä "valaistumiseni" on seurausta siitä, että minulla on ollut oiva tilaisuus näin sinkkunaisena päästä kuulemaan miesporukan naisjuttuja sisäpiirissä. Ja olen IHAN TYRMISTYNYT. Ja tässä tulee esimerkkejä:

Ensinnäkin Yksi Mies sanoi, että (arviolta) 44:stä tuttavamiehestä hän tietää, että neljä heistä EI petä puolisoaan. V a i n n e l j ä . Muiden hän tiesi varmuudella pettävän. Hän itse tietenkin oli yksi niistä neljästä kunnollisesta; paitsi että liekö hänkään, koska hän on vongannut jo muutaman vuoden sinnikkäästi pääsyä mun petiin. Ja tälläkin kerralla asiasta keskusteltiin, että yritystä piisaa tällä nk. viattomallakin.

Toiseksi: kaikilla miehillä on toinen nainen, todennäköisesti kolmaskin pyörityksessä. Reippaimmilla uroksilla niitä on puolentusinaa. Ja vaihto käy sujuvasti, samoin naisten kierto takaovesta ulos, kun etuovesta tulee jo toinen. Aina kun pitää jostain naisesta päästä eroon, kun seuraava on jo tulossa, niin keksitään sujuvasti joku tarina, joka uppoaa naisiin kyselemättä. Naiset uskoo kaiken, ihan kaiken. Hei, myös ne urpelomiehet on ihan samaa kastia. Ne, joista ei olis ikinä uskonut. Heillä on vain ihan omat urpelopiirit, missä he seikkailevat.

Ja miehet ne vasta on Tosi Ystäviä keskenään. Ne on niin uskomattoman lojaaleja kanssaveljilleen, ettei naiset ikinä kykene moiseen. Kaikki pelastaa toisiaan. Ne on niin moninkertaisesti kiitollisuudenveloissa toisilleen, etteivät itsekään pysy perässä siinä, montako kertaa kaverin nahka on pelastettu kertomalla sen vaimolle Sopiva Tarina. Sit ne käy ihan porukalla kahvilla kehua retostelemassa näillä seikkailuillaan ja päivittämässä tarinat, mitkä tällä kertaa pitää osata valehdella. Eikä kukaan koe tekevän mitään väärää...

Ja joka työmatkalla, kauppareissulla ja autontankkausreissulla petetään (vähintäänkin yritetään), jos vain pienikin tilaisuus tulee. Ja tilaisuuksia he näkevät kaikkialla. Siinä miesten luovuus pääsee ihan superoikeuksiinsa. Suuri osa työmatkoista tai kalareissuista on puhtaasti naismatkoja. Puhumattakaan perinteisistä Lapinmatkoista. Niihin lähdetään oikein porukalla. Kaikki miehet on juonessa mukana ja sama tarina kerrotaan kotiin. Näihin reissuihin kuuluu myös yritysten toisillensa sponssaamat reissut milloin mihinkin. Äijäkulttuuriin kuuluu tarjota puolin ja toisin naismatkoja vuosittain.

Lisävakuutena tähän voin kertoa reilun neljän vuoden sinkkukokemuksellani, että 99% ystävättärieni sekä muuten lähipiirin miehistä, mukaanlukien naapurinsedät ja veljien kaverit ja ex-miehen kaverit jne. ovat vonganneet seksiä multa. Sinnikkäimmät useammasti, jo vuosia. (No, jollakin onnekkaalla on lykästänytkin :-D mut pääsääntöisesti ei.) Jos vain ystäväni tietäisivät, että juurikin heidänkin miehensä... Eräilläkin kutsuilla oli yhdeksästä miehestä seitsemän yrittänyt vuorollaan minua petiin. Ja samoilla kutsuilla vaimot juo minun kanssa kahvia ja keskustelee mukavia, haluaa ystävystyä, ellei jo ollakin ylimpiä ystäviä ennestään. Myönnän, että mulla tulee vaivautunut olo siinä keskellä ja siksipä välttelenkin jo näitä tilanteita. Musta koko tää touhu on itse asiassa ihan äärettömän surullista. Mutta: mitäs teet? Siellähän olis pian koko tuttavapiiri perheasianneuvonnassa ja erojuristilla, jos mä paljastan näitä totuuksia. Viattomat sivulliset saisivat kärsiä. Pidetään siis salaisuutena.

Niin että näin kyyninen miesmaailmankuva mulla on. Ihan tosissaan, en kuulkaas usko enää mitään miesten lirkutuksia ja selityksiä. Lähtökohtaisesti kaikki, mitä ne suustaan päästää, on ihan skeidaa ja puppua. Ne valehtelee ummet ja lammet kauniita lirkutuksia päästäkseen pukille ja kun ei eka strategia tepsi, niin vaihdetaan toiseen, niin kauan, että joku tepsii. Aina meistä naisista joku näyttää lähtevän matkaan. Sillähän se koko touhu pyöriikin. Sehän se vasta surullisinta onkin......

Ehkäpä olen lievästi pettynyt maailmaan... Tää on kuitenkin niin totta, vaikka tiedän, ettette usko puoliakaan. Mut olen hei oikeasti ollut kuulemassa näitä tarinoita, kun naisten kustannuksella on naurettu, ja törmännyt näihin seksiehdotuksiin niin monesti, että ainoa mikä hämmästyttää, on naisten sinisilmäisyys. Me ollaan niin hyväuskoisia ja naiiveja, ja loppujen lopuksi myös aika epälojaalejakin toisillemme. Eihän me paljasteta ystävättärillemme millaisia heidän miehensä ovat. Sitäpaitsi luulenpa, että osa näistä vaimoista tietääkin totuuden, mutta ovat vain tehneet tietoisen valinnnan elää siinä paskassa. Eikä tämä todellinen miesten maailma tietenkään useinkaan paljastu vaimoihmisille, vaan meille sinkuille...

No, tulipahan oksennettua tämä kaikki. Vähänkait helpotti. Ja nyt saa piisata tämä sanallinen rovio. Jatkan taas tätä tietoisesti valittua sinkkuelämääni etsien sitä neulaa heinäsuovasta: sitä yhtä kunnollista miestä, jota tuskin on olemassakaan.

Ja vielä lopuksi vastaus niihin loputtomasti toistuviin kysymyksiin, että "mikset sä ota miestä": siksi, etten keksi mitään syytä tavoitella onnetonta parisuhdetta, jossa elämänlaatu huononee oleellisesti verrattuna tähän vapaaseen itselliseen elämääni.

Tällä kertaa tuuli täältä päin :-)

Aikuiset Ystäväni

2008-07-03T15:05:00.000-07:00

Oih!! Kuinka elämä voikin olla ihanaa, etenkin kun sen jakaa - iloineen ja suruineen - ystävän kanssa. Tämä on kiitoslauluni ystävilleni.

*********

Olen viime päivinä saanut tilaisuuden ilman perhevelvollisuuksia nauttia ikiomista vapaapäivistä, vapaudesta ja ystävyyssuhteistani. Koen olevani ihan äärettömän rikas, kun minulla on niin paljon hyviä, syvällisiä, ajattelevia, tuntevia, lämpimiä, rehellisiä ja aitoja ystäviä ympärilläni.

Ystävyyssuhteeni on vuosien varrella elänyt; ollut välillä tiiviimpää, välillä löyhempää, välillä aktiivisempaa, milloin mitenkin... mutta yhteys on aina säilynyt. Suhteen olemassaoloon ei ole vaikuttanut se, kuinka usein ennätämme tapaamaan tai soittelemaan. Vuosien varrella elämä on vienyt itse kutakin ties minne - kunnes taas jälleen olemme yhdessä. Ja se yhteys on ihan sama ja yhtä voimakas kuin ennenkin. Se ei katoa, vaikka emme tapaisi hetkeen. Se jatkuu siitä, mihin on joskus jäänyt. Eikä kaivata selityksiä, eikä anteeksipyyntöjä, koska on jo saavutettu joskus se luottamus, joka sitä sidettä ylläpitää. Toisinaan on vain aikoja, jolloin tarvitsemme toisiamme enemmän, toisinaan vähemmän. Se on luonnollista. Tosiystävyyden tunteekin siitä, että se ei tunnu ikinä velvollisuudelta.

Ystävyyden tulee olla vastavuoroista. Ei yksipuolista antamista tai ottamista. Siitä täytyy molempien saada ja pystyä antamaan jotain. Sillä se hengittää ja pysyy elossa. Ja se kasvaa ymmärryksestä. Siitä, että tuntee toisen jo niin hyvin, että ei tarvitse selittää taustoja. Siksi pitkäaikaiset ystävät ovatkin niitä rakkaimpia. Kun tiedämme niin hyvin toinen toisemme.

Todellisen ystävyyden peruskivet ovat kuitenkin rehellisyys ja välittäminen. Se, että uskaltaa kertoa myös toista mahdollisesti satuttavat asiat, etenkin silloin, kun muut läheiset eivät siihen kykene. Oikea ystävä on se, joka välittää niin paljon, ettei anna toisen elää valheen varjossa. Ystävälle uskaltaa kertoa myös omat murheensa ja salaisuutensa ilman, että tarvitsee pelätä tuomitsemista tai arvostelua. Voi luottaa, että ystävä ohjaa lempeästi, jos on tarpeen. Rohkeutta vaatii myös uskaltaa haastaa toista kehittymään tai kyseenalaistaa hänen ajatukset, ainakin antaa vaihtoehtoja; kuitenkin niin, ettei painosta, vaan antaa toisen tehdä omat ratkaisunsa. Parhaimmillaan ystävä kannustaa, inspiroi, rohkaisee ja energisoi juuri silloin, kun toinen tarvitseekin vahvistusta tai suunnan näyttämistä. Ystävyys on ajatuksien yhteyttä ja pyyteettömiä tekoja. Voimavara, kun yksin ei jaksa.

"Ystävyys on kuin sielu kahdessa kehossa"

...sanoi Joku Tuntematon Viisas joskus.

Eikä asiaa voisi paremmin kertoa.

*********

KIITOS kaikille niille ihanille ystävilleni, jotka ovat tukeneet minua elämän ylä- ja alamäissä, puhumattakaan huimista mutkista, missä olen tarvinnut kartturia tai rohkaisua painaa kaasua - jarrupolkimen sijaan. Toivottavasti voin antaa yhtä paljon takaisin.

Ja arvokkainta ystävyydessä on se, että se pysyy ja pysyy ja pysyy ja...vaikka puolisot vaihtuisivatkin elämän varrella ;-)

Juhannustaikoja ja mummon viisauksia

2008-06-23T12:10:00.000-07:00

Tulipahan tehtyä juhannustaikoja. Ensin meinas mennä ihan ohi koko taiat, mutta mentyäni juhannusyönä nukkumaan, iski yhtäkkiä aivan pakonomainen tarve lähteä hakemaan kymmenen kukkaa ja laittaa ne tyynyn alle. Uni ei tulisi muutoin. Niinpä siis ylös sängystä, villasukkia jalkaan, kumppareita perään, aamutakki päälle ja väliin joku hupparikin ja eikun mökistä ulos ja metsään. No, metsä osoittautui lähinnä suoksi ja kasvivalikoima sen mukainen: suopursu ja hillankukka - entten vai tentten - miten näistä repii kymmentä sorttia... Yhtä hullu kaveri matkassa - vai oltiinkohan me epätoivoisia ja vaan niin miehen puutteessa??? No, samoiltuamme aikamme järven rannan tuntumassa usvaisella suolla löytyi kuin löytyikin lopulta kymmenen kukkaa. Nuputkin laskettiin tässä tapauksessa. Sitten kipikipi takaisin mökkiin ja rehut tyynyn alle ja taas pää tyynyyn. Unta palloon.

Kului varmaan 8 tuntia. Ei näy miestä unissa. Tai itse asiassa mä tiedostin, että unessani esiintyi Oulun CityBussin bussikuski, joka oli mies, mutta hän ei ollut lainkaan pääosissa untani, joten häntä ei lasketa. Sinnittelin vielä pari tuntia sängyssä, jotta miehellä olisi vielä mahdollisuus ilmestyä uniini. Ei ilmestynyt. Jätin rohdot tyynyn alle siltä varalta josko ottaisin päivänunet ja antaisin vielä yhden mahdollisuuden elämäni miehelle ilmestyä uneeni. Jäi päiväunet välistä...

Tuli seuraava yö ja unohdin jo taiat. Kukatkin jäi ihan väärän tyynyn alle. Ja Ta-Daa!! Siinä se oli, ihan tuttu mies, vallan kotoisasti osana elämääni, unessani. Saapa nyt nähdä kuis käy.... varsin mieluisa uni oli, että jos pitää paikkansa, niin vähänkait hirvittää! Ja samaan aikaan hykerryttää. Jään toivomaan, että se olisi todella ollut enneuni. Se on nimittäin "se päiväuneni, joka ei sovi omiin elämänsuunnitelmiini", mutta joka olisi kyllä ihana unelma toteutuessaan :-)

Näin minä nyt sitten vakaasti uskon, että juhannustaiat toimii, jopa pienellä viivellä. Ehkä asiasta pitää ainakin ottaa selvää. Tehdä jotain asialle. Tulee tässä väkisinkin mieleeni mummovainaan yksi monista sananlaskuista, joita hän jälkipolvien opiksi viljeli, ja joista löytyi aina todellista elämän viisautta:

Ei se jouda jouten olla, joka mielii miestä saada.

Eli pitää kait tässä sitten ryhtyä ja pistää hösseliksi ;-)

Gramma armoa tilaamalleni horoskoopille

2008-06-23T01:07:00.000-07:00

Manasin ennen juhannusta tilaamani nk. esoteerisen vuosihoroskoopin syvimpään ja pimeimpään koloon... ja uhkasin polttaa sen juhannuskokossa.
No, annoin horoskoopilleni vielä vähän elinaikaa lisää. Ainakin niin, että ennätän lukea sen uudemman kerran, enemmän ajatuksella, ainakin loppuun saakka.

Asioihin enemmän perehtyneen ystäväni luettua sitä minulle rauhassa ja selkeällä artikulaatiolla ääneen, korostaen sanoja JOS ja MIKÄLI, ennustukset avautuivat hieman lievempinä, jotkut jopa kohtuu positiivisina. Ei se sitten ihan niin ahdistavan haasteellinen tuo tulevaisuuteni olekaan. Itse asiassa tulevan vuoden aikana tulee tapahtumaan yllättävän paljon hyvää, JOS vain höllään jarrupoljinta, jonka päälle olen junttautunut, ja annan tapahtuvaksi tarkoitetujen asoiden tapahtua ja MIKÄLI muistan ja uskallan seurata omaa tähteäni.

Mutta siltikin tuntuu, että se on kirjoitettu täysin nurinpäin ja sen vuoksi sen tulkkaaminen on lievästi haasteellista. Joka tapauksessa aion nyt elellä edelleen ohjat tiukasti omissa käsissäni ja palata aika ajoin vertaamaan elämänkulkuani horoskoopin ennustuksiin. Katsotaan, kumpi oli oikeassa - vai molemmat. Pidän teidät ajan tasalla...

Ja kaikesta huolimatta juhannuskokkokin palaa roihusi - ilman horoskooppiani - jo 36. kerran elämäni aikana ja on ihana huomata olevansa Nainen Parhaassa Iässä. Kesän lopulla numero pyörähtää yhtä isommaksi, jonka ajatteleminen hiukan ahdistaa. Pitääkin siis käyttää nämä viimeiset viikot kolmekutosena hyväksi ja nauttia elämästä joka aistilla ja solulla.

Minun kesäni alkaa tästä. Tänään.

Astrologiakokeiluni

2008-06-17T07:39:00.000-07:00

Kun tässä on nyt muutama vuosi tullut elettyä sinkkuna (korostan: omasta vapaasta tahdosta ja päämäärätietoisesti valittuna elämänmuotona), eikä tässä liiemmälti ole (vakaviin) parisuhteisiinkaan vuosien aikana ajautunt, päätin kysäistä astrologilta, millaisia virikkeitä hänellä olisi tarjottavana elämääni tulevan vuoden aikana. Kun nyt tässä on ollut tunnekin, että jollain "rajapyykillä" elämässä ollaan. Vähän kuin juuri sillä tyvenellä hetkellä, ennen kuin myrsky puhkeaa -fiilis. Niin, odotin tulevalta tietenkin jotain romantiikkaa, intohimoa, elämäni mullistavaa suurta rakkautta. Siispä lähetin netissä astrologille syntymäaikani kellolleen sekä maantieteelliset koordinaatit ja odotin minuutin (tai ei sitä tarvinnut edes odottaa, kun se tuli sillä aikaa meiliini, kun maksoin verkkopankissa tilaustani). Pian meiliini ilmestyi 35-sivuinen Esoteerinen vuosihoroskooppi (mitä lie sitten tarkoittaakin) ja aloin lukemaan innolla, mitä tulevaisuuteni pitää sisällään.

Oikeasti, ottaa ihan päähän! Paljon tuli tekstiä, mutta tulevaisuuteni on ihan peestä!
Ahistaa jo etukäteen tuleva vuoteni, koska astrologin mukaan se tulee olemaan loputtoman täynnä haasteita, jotka tapahtuvat lähinnä työelmässä (ei mitään romantiikkaa siis). Tyyliin:
tässä kuussa etsit itseäsi ja vaihdat työtä...
ja ens kuussa taas pohdit työpaikkaasi ja päätät vaihtaa uusien haasteiden pariin....
ja sitten seuraavassa kuussa elämässäsi pyörii päälimmäisenä urapohdinnat ja vaihdat työtä.......
lukuisia kehoituksia tarkistaa, mikä se oma tähteni olikaan, ja seurata sitä.
Ihan loputtomasti sitä urapohdintaa ja työhaasteita. Eikä siinä vielä pahin!
Tulen vaihtamaan persoonaani tulevan vuoden aikana varmaan kolmesta viiteen kertaan.
Sen verran paljon olen perehtynyt persoonaan, että täyspäiset ei joka kuukausi päätä vaihtaa persoonaa, se on varma. No, kyllä se astrologi suosittelikin minulle tuonne loppukesälle pällitohtorilla käyntiä ahdistukseni helpottamiseksi ja selvitäkseni tästä elämästä ja tulevasta.

Olen NIIN TYRMISTYNYT.

Kaivoin oikein tikulla sieltä vuoden seasta niitä positiivisia, keveitä, iloisia tapahtumia ja löytyiköhän niitä kokonaista kolme kappaletta....... Nekin työhön ja uraan liittyviä ja ihan jotain pieniä....... Ei siis mitään romantiikkaan liittyvää.

Lisäksi, ettei haasteeni jäisi yksipuoliseksi, niitä tulee olemaan myös kotopuolessa perheen parissa. Tosi isoja kriisejä on kuulemma tiedossa.

EPÄTOIVO ISKI.

Juuri, kun vuosien rauhaiselon jälkeen olin henkisesti valmistautunut siihen, että voisi edes harkita jonkinlaista parisuhdetta elämäänsä, niin horoskooppini ei lupaa minkäänlaista romantiikkaa koko vuodeksi. Sitä paitsi se paremminkin manasi, että jos nyt en äkkiä jotain ukonröhjää ota, niin en saa miestä sitten seittemään vuoteen, tai todennäköisimmin koko loppuelämänä. No, sen verran positiivinen se oli, että se lupasi, että olisin silti kait tyytyväinen tähän kuivakkaan loppuelämääni jollain tasolla. Miksän se tieto ei innosta???

Onhan tuollainen ennustaminen ihan VASTUUTONTA. Ja siitä piti ihan maksaakin vielä.

HALUAN RAHANI TAKAISIN ja työnnän sen esoteerisen perskoopin sinne syvälle astrologin näppyiseen peppuun. Näillä puheilla lupaan polttaa sen horoskoopin juhannuskokossa ja jatkaa elämääni kuten tähänkin asti, täysin omien suunnitelmieni mukaan ja omassa hallinnassani.

Mut, katotaan vuoden päästä kumpi elämä toteutuu.............

....ja arvatkaa aionko vielä haksahtaa horoskooppeihin?

Elämä hiirenkorvalla

2008-06-05T09:20:00.000-07:00

Tähän aikaan vuodesta, kun luonto pursuaa vehreyttä ja orastavaa kukkaloistoa,
tulee vääjäämättä toiveikas fiilis, että
niin kuin talven jäädyttämä luonto syntyy kesällä uudelleen,
elämässäkin on vuodenaikoja: talvi, kevät, kesä ja syksy.

Nyt on pitkään ollut talvi. Vuosia.
Välillä ankarampi, mutta enemmänkin sellainen tasaisen leuto, mutta pitkä talvi.
Väliin on kevät ollut tulollaan, antaen lupauksen tulevasta paremmasta.
Ruokkinut sisäistä voimaa.
Väliin on kuitenkin takatalvi yllättänyt ja
pitänyt tiukasti routaa maassa.
Melkeinpä liian pitkään.

Juurikin, kun voimat alkaa hiipua, yksittäinen auringonsäde
on pilkahtanut. Sitten toinenkin. Saaden jatkoa...
Lämpö sulattaa hiljalleen roudan antaen toiveen keväästä
ja vielä puhkeavista hiirenkorvista.

Juuri nyt on vahvasti tunne, että loputon talvi on vihdoin päättynyt,
tässä kevään aikana sulanut - melkeinpä huomaamattaan.
Sulamispurot ovat virvoittaneet syvällä säilytetyn elämänsiemenen
- optimistisen ja sinnikkään elämänuskon - ,
joka nyt on kesänsä alussa
kasvamassa taipuvasta varvusta vahvaksi puuksi,
vielä tuleva ikihongaksi, joka saa voimansa ÄitiMaasta.

Siitä, että luottaa ja uskoo
parempaan huomiseen.

Hiirenkorvalla tässä ollaan.

***********

Tänään ollaan ihan "omissa sfääreissä". Siihen kirvoitti mieleni aamuinen luonto sekä alla oleva teksti, jonka olen joskus jostain napannut talteen. Teksti tuli mieleeni kävellessäni aamulla töihin, kun kaupunki oli vielä hiljainen ja heräämässä kesäpäivään. Luonto on uudesti syntymässä juuri nyt täällä pohjoisessa. Ihana vuodenaika. Ja vielä parempaa on tulossa!

Ao. teksti on antanut ainakin minulle voimaa ymmärtää mennyttä elämää ja lisäksi toivoa elämän lainalaisuuksista: talven jälkeen tulee kevät ja lopulta myös kesä, jne. Aina.
Toivottavasti se antaa vahvistusta myös muille, jotka pitkän ikitalven jälkeen odottavat uutta kesää elämäänsä.

***********

Kokemukset ja muistot.
Eivät ne ole mennyttä
ja menetettyä.

Katso luontoa:
Miten joka kevät alkaa uusi kukoistus.
Aikanaan kaikki kuolee ja lakastuu pois
vain antaakseen seuraavana
keväänä taas uudelle elämälle tilaa.

Ja vuosi vuodelta upeampana ja
täydellisempänä.

Niinhän sen pitäisi olla.

(tämä on lainaus, mutta ei tiedossa kenen tekstiä)

Matkalla oleminen on tärkeintä

2008-05-31T01:28:00.000-07:00

Minulla oli kerran ilo käydä keskustelu mies-nais-ryhmässä tavoitteen saavuttamisen strategiasta. Tarkoituksena oli keskustella prosessin eri vaiheista; mihin järjestykseen vaiheet tulisivat ja päästä yhteiseen näkemykseen, mutta... päädyimme lopulta kahteen eri ratkaisuun: miesten ja naisten.

Tilanne oli se, etten tullut ikinä naisena ymmärtämään täysin, kuinka miehet ajattelivat niin hassusti ja pistivät niin hölmöön järjestykseen vaiheet, joilla tavoite saavutetaan. Eivätkä sen paremmin miehet ymmärtäneet "naisen logiikkaa", vaan olivat lähinnä epätoivoisia, kuinka käsittämättömällä tavalla vain nainen voi asiat ajatella. Minä pidin tätä keskustelua ja innoittavana elämänfilosofiakeskusteluna. Ja jotta pääsisitte jyvälle, mitä tarkoitan, kerron sen edustamani ryhmän, eli naisten filosofian. Koetan myös avata sitä miesten filosofiaa parhaimman kykyni mukaan (näin naisena).

Elämässähän on tarkoitus olla kutakuinkin onnellinen. Ja onnellisuuteen pääsee, kun saavuttaa jotain tavoittelemaansa. Siis tavoite on oltava, jotta on edes mahdollisuutta saavuttaa jotain ja kokea sitä onnea, jos hyvin käy. Viisas ihminen laittaa tavoitteen, ja ta-daa, tässä tulee se ero: mies keksii keinot tavoitteeseen pääsemiseksi ja on onnellinen, JOS saavuttaa tavoitteen tai SITTEN VASTA, kun saavuttaa tavoitteen, elo vasta kun on perillä. Jollei saavuta, hän on onneton ja surkea tai ainakin hikisesti pusertaa kohti päämääräänsä.

Muttamuttamutta, viisas nainen kun asettaa tavoitteen, hänelle riittää, että matka on alkanut, että saa olla sillä tiellä, jota pitkin pääsee tavoitteeseen. Hän iloitsee jokaisesta askeleesta, joka vie kohti tavoitetta! Tätä eivät miehet ymmärrä laisinkaan. Vielä vähemmän he ymmärtävät sen, että naisille riittää oikeastaan pelkästään se matkalla oleminen, että koskaan EI OLE VÄLTTÄMÄTÖNTÄ EDES SAAVUTTAA TAVOITETTA. Tavoitteen saavuttaminen on naisille ihan superbonus sitten. Eikä tämä "matkalla oleminen" ole mitään päämäärätöntä ajelehtimista, kuten miehet helposti ajattelevat. Se on sitä, että tekee oikeita asioita ja saa palkkion jo siitä. Miehelle palkkio on vasta se lopullisen päämäärän tavoittaminen ja mieluusti jonkun konkreettisen voiton symbolin saaminen, jolla voi osoittaa suuruutensa.

Keskustelussamme pienessä ryhmässä tämä osoittautui selkeästi miesten ja naisten eroksi, mutta voihan kyseessä hyvinkin olla vain ihmisten yksilölliset erot ajatella. Tämä ajatteluero vaikuttaa varmasti kuitenkin siihen, kuinka onnelliseksi ja tyytyväiseksi elämänkulkunsa päivittäin kokee.

Pikkukeijun pyynnöstä: Teoria menestyvistä naisista.

2008-05-30T00:01:00.000-07:00

Tarkkailtuani varsin hyvältä näköalapaikalta menestyviä naisia, olen monasti jäänyt miettimään niitä tekijöitä, jotka synnyttävät heidät. Seuraavanlaisiin johtopäätöksiin olen omassa pienessä valoisassa päässäni tullut:

Kaikkien menestyvien naisten takana on AVIOERO .

Tai menisiköhän se niin, että kaikkien menestyvien naisten takana on on ponneton ex-mies ja kriisiytynyt (tai vähintäänkin hankala) äitisuhde, ehkä vähän vaikea lapsuuskin? Jos mennään vielä syvemmälle taustavaikuttajiin, niin sieltä löytyy kaiken sen energian ja voiman lähde, mitä menestykseen tarvitaan: TAHTO. Tahto on sellainen voima, että sillä siirtää vuoriakin.

Tahtonaisihahan he ovat kaikki nämä naismenestyjät, siitä ei ole epäilystäkään. Mitä ilmeisimmin myös hankalia vaimoja tai ylipäätään vaikeita ihmisiä, kun osaavat olla niin vaativia kaikista lähimmilleen, etteivät pysy sovussa heidän kanssaan. Alistujia he eivät siis ole, eivätkä oikein kompromissin tekijöitä; vaan päämäärätietoisia ja joustamattomia, voisi sanoa jopa luonnevikaisia, huonoa vaimokamaa ilman muuta. Jotkut - puhun nyt ihailtavasta parhaimmistosta - ovat onnistuneet kyllä pitämään puolisonkin, siis sen alkuperäisen. Tosin olisi kyllä mielenkiintoista tavata heidän miehensä... Ehkä he ovat eroamassa tai on joku järkiliitto tms. selittävä tekijä. Mutta ihan oikeasti kovin montaa naimisissa olevaa menestynyttä naista en ole tavannut. Ja ne, jotka ovat naimisissa, ovat jo toisella kierroksella vähintäänkin.

Siitä voikin johtaa uutta pohdittavaa: miksi menestys ja onnellinen avioliitto eivät mahdu samaan pakettiin?? Ja miksi naiset erottuaan yleensä vahvistuu ja pärjää elämässä? Ja miksi miehet erottuaan taas usein tipahtavat pohjalle reppanoiksi??

Syntyykö tahto vihasta, mistä se saa voimansa?

Naiset tätä maailmaa joka tapauksessa kannattelee. Heidän helmoistaan saa lohtua lapset, puolisot, ystävät, vanhukset,... Naisten kuuluu jaksaa muidenkin vuoksi kuin vain itsensä. Miehelle riittää, että hän jaksaa (tai on jaksamatta) vain itsensä vuoksi. Naisten on pakko jaksaa - tahtoi tai ei. Ehkä he juuri siitä pakosta saavat voimansa?

Ja kuulkaas, absurdeinta koko kuviossa on se, että näissä onnellisissa avioliitoissa (mikä siis pitäisi olla elämässä ykköstavoite ja on ihanne) elävät aviomiehet ja aviovaimot ihailevat näitä eronneita menestyviä naisia. Moni aviomies toivoo vaimolleen samanlaista menestystä ja vaimo on haaveilee jonkun toisen naisen menestyksestä. Siis nämä avioliitossa ja siten elmässä onnistuneet. Se menee jotenkin yli ymmärryksen....

Mutta summasummarum, ehkä kaikki haaveilee yleensä toisen onnesta: vaimot menestyksestä ja eronneet naiset miehestä? Eikähän nämä poissulje toisiaan, jos ihan totta puhutaan. Se on vaan haastavampi, paljon haastavampi, yhtälö.

Että tällaisia on tässä tullut havainnoitua ja pähkäiltyä. Enkä sitten tarkoituksella käsitellyt tässä sitä, mitä menestyksellä itse asiassa käsitetään, mitä se kullekin tarkoittaa. Ei varmastikaan kaikille samaa. Tavoittelemme jokainen omia unelmiamme, ja niin on tarkoituskin. Ehkä tärkeintä onkin vain se tahto? Kun tahtoo tarpeeksi, tulee saavuttamaan juuri sitä, mitä haluaa!
Ehkä menestyvät ex-vaimot joku päivä vielä sen aviomiehenkin ;-D

(Huolimatta lievästi feministisestä näkökulmastani, kaikki kunnia kuitenkin niille elämässään menestyneille miehille.)

Ja jälleen kerran tästä tuli aaaaiiiiiiiiiiivan liian pitkä :-)

Aurinkoinen päivä on elämänasenne

2008-05-29T03:16:00.000-07:00

Aurinkoista huomenta koko maailma!
Niin, kyllä, juuri sinne sinunkin korvien väliin.
Olen aamuisin ihan rasittavan yltiöpositiivinen. Satoi tai paistoi, niin herään joka päivä ajatukseen, että tänään on hyvä päivä. Ja oikeastikin elän sen mukaan, huolimatta päivän mukanaan tuomista pienistä hidasteistakin. Olen päättänyt näet, että minulla on joka päivä hyvä päivä. Aurinkoi "paistaa korvienvälissä". Ihme ja kumma, se vaikuttaa oikeasti. Joka ilta (no muutamaa poikkeusta lukuunottamatta koko pitkässä elämänjuoksussani) saan mennä nukkumaan äärettömän tyytyväisenä eletystä päivästä. Odottaen, että huomenna on jälleen uusi ihana päivä.

Eikös olekin naiivia? Mutta aivan sama se, koska homma kuitenkin toimii. Olen saanut siitä kyllä positiivista palautettakin vuosien varrella ja opettanut sitä ystävilleni. Tuntuu toimivan heilläkin, joten ehkä sinäkin uskallat kokeilla.

Samaan sarjaan menee myös nämä seuraavat asiat, jotka tuottavat iloa jokaiseen päivään:
* Pulla päivässä pitää mielen iloisena.
* Tyylikkyys ennenkaikkea. Toisin sanoen aina vain kuin mahdollista korkkarit jalkaan sekä ehosteeksi ripsaria ja huulipunaa.
* Varpaankynnet lakattuna ympäri vuoden.
* Aina löytyy aikaa kahvikupposeen ja leivokseen ystävän kanssa.
* Kanna arkiset ruokaostoksesi kukallisissa ostoskasseissa. Saat kaupassakäynninkin tuntumaan piristävältä.
* Hymyile, hymyile, hymyile. Se heijastaa takaisin hymyä.
* Kehu ja kiitä lapsiasi, puolisoasi, työtovereitasi, sisariasi, vanhempiasi silloin, kun on pientäkin aihetta.
* Halaa lähimmäisiäsi! Maailmassa ei ole koskaan liikaa lämpimiä halauksia.

Tästä päivä taas lähtee. Älä huoli, kyllä tämä iltaan mennessä piirun verran laantuu: tämä auringonpaiste.

Onnellisen elämän resepti: sanojen ja tekojen yhteys

2008-05-28T11:47:00.000-07:00

Ensimmäisen aiheen valinta on kuin nimen päättäminen lapselle: liian monta ihanaa kutsumanimeä ja vain yksi pitäisi osata valita. Tai kuin ruletti, jossa odottaa kärsivällisesti, kun kuula pyörii kehää, kierros kierrokselta, kunnes se lopulta pysähtyy yhteen koloon. Mihin niistä kaikista?

Siitä saakka kun perustin tämän blogini, olen kirjoitellut blogiaiheita muistiin mustakantiseen kirjaani. Kun päästää itsensä vauhtiin, syntyy minuutissa ainakin neljä aihetta. Viidessä minuutissa on jo parikyt aihetta. Aiheista ei siis ole pulaa. Niistä sitten ammennan, kun ryhdyn kirjoittamaan. No, sitten olen etsinyt oikeaa fiilistä kirjoittaa. Kun se on löytynyt, olen ollutkin rättiväsynyt ja nukahtanut jo ennen kuin ennätin edes avata läppäriä. Näin käy jotakuinkin kuutena iltana viikosta. Yhtenä iltana oli virtaakin, mutta fiilis ei sitten yhtään kohdallaan. Sitten tämä kohtaanto-ongelmani alkoi jo todella stressata ja tuntui, että tuijotin aikaisemmin keksimiäni aiheita aivan aivokuolleena ja yritin väkisin pusertaa ajatusta liikkeelle. Ei liikahtanut. Sen verran tajusin, että ehkä olisin saanut juuri ennen aamunkoittoa väsättyä kasaan muutaman rivin - joten luovutin, jotta jaksaisin seuraavan päivän töissä. Tänään sen sijaan on hyvä päivä: ajatus juoksee ja energiaa on päivän askareista vielä riittävästi jäljellä sormienkin liikutteluun näppäimistöllä. Luoja paratkoon, sormeni kirjoittavat ajatustanikin nopeammin. En siis vastaa täst edes teksteistäni.

Aiheeni on päätetty sillä perusteella, että sitten joskus kun kuolen, haluan että minut muistetaan siitä, että: minulla oli kyky säilyttää valoisa mieli kaikissa elämän riepotuksissa ja prässeissä sekä taito nauttia aidosti tavallisesta arkisesta elämästä. Ja ehkä siitäkin, että osasin tukea muita, antaa toivoa paremmasta ja vahvistusta sitä tarvitseville, jne. Tämä on siis ehkäpä se tärkein asia, mistä haluaisin puhua; taito, jonka haluaisin antaa kanssaihmisilleni.

No, en ole tietääkseni kuolemassa kesken kaiken, mutta se on hyvä ajatusleikki, jos haluaa miettiä elääkö elämäänsä siten kuin haluaisi. Jättääkö jälkeensä kuvan sellaisesta ihmisestä joka halusi olla? Ettei kävisi niin, että se kuva oli ihan jotain muuta mitä kuvitteli tai aikoi. Niin moni asia jää ihmisillä aikomuksiksi tai he selittävät epäonnista kohtaloaan sillä, että heille kävi niin ja näin ja siirtävät vastuun tapahtuneesta muille, siis pois itsestä. En ymmärrä, en todellakaan parhaalla tahdollanikaan, miten ihmiset eivät ymmärrä sitä, että meillä jokaisella on joka päivä vapaus valita, ja nimenomaan vastuu valita, omasta elämästämme. Meille kaikille tapahtuu asioita, mutta se miten niiden antaa vaikuttaa itseen, on kiinni omasta asenteestamme. Ei tarvitse antaa kenenkään muun tehdä oman elämän valintoja. Jos luovuttaa ja antaa ruorin jollekin muulle, on turha ruikuttaa kohtaloaan.

Kun ottaa vastuun elämästään lujasti itselleen ja elää tehden omia ratkaisuja, olivatpa ne sitten myöhemmin katsottuna hyvä tai huonoja ratkaisuja, niiden kanssa on helppo elää. Eihän kukaan liene onnistu elämässä niin hyvin, ettei koskaan tekisi huonoa ratkaisua? Epäonnistuessaankin pitäisi kyetä olemaan itselleen armollinen. Ja usein kun pitää valita vain huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin. Aina ei voi voittaa, mutta aina voi valita parhaimman. Kyse on siis lopultakin omista valinnoista ja siitä, että tekee ne omien arvojensa mukaan. Silloin voi olla tyytyväinen elämäänsä. Onnellisessa elämässä on kyse sanojen ja tekojen yhteydestä. Sillä jaksaa läpi harmaankin arjen. Eikä se arki itseasiassa edes harmaalta vaikuta. Aina on värit, toisinaan ne on vain kirkkaammat ja voimakkaammat ja toisinaan vaaleammat ja hennommat.

Ja tästä vastuun ottamisesta omasta elämästään saa lisäbonuksena vielä huimia onnistumisen iloja niistä valinnoista, joissa on onnistunut superhyvin. Niistähän kun ei voi kiittää kuin itseään :-)

Tällä reseptillä minä olen elämääni vuoroin rämpinyt polvet verillä ja vuoroin liihotellut korkeuksissa. Aina en ole tosiaan elämänvalinnoissani onnistunut, mutta niistäkin asioista kannan ylpeänä vastuun, enkä mitään vaihtaisi pois. Olen pysynyt uskollisena itselleni ja arvoilleni ja todennut, että loppuviimein se kannattaa ja vie juuri sinne minne haluaa.

Loppukevennykseksi kaiken tämän paatoksellisen saarnaamiseni jälkeen voisinkin laittaa tähän mottoni, joka kuuluu näin:

KYLLÄ SAA KUN TAHTOO,

KYLLÄ VOI KUN VIITSII.

Ja turha ruikutus pois. Elämää molemmilla käsillä kahvoista kiinni ja katse kohti päämäärää, keula kohti tavoitetta - ja menoksi. Pelkästään matkalla olo tekee tyytyväiseksi - vaikkei ikinä saavuttaisikaan päämäärää. Lopulta päämäärä ei ole edes se tavoite, vaan tärkeintä on olla oikealla reitillä. Siitä filosofiasta lisää kuitenkin sitten ensi kerralla...

Ja ensi kerralla LUPAAN KIRJOITTAA LYHYESTI!! Tämä pistetään nyt ehkä "pitkän pidätyksen" piikkiin ;-D

Lähtölaukaus

2008-05-11T22:00:00.000-07:00

No nyt sen vihdoinkin tein. Avasin oman blogini.
Tuli vähän itsellenikin yllätyksenä.
Tästä se kuitenkin lähtee!
Ihanaa, vähän jännittävääkin!

Tulen lähestymään aiheita valtaosin tästä omasta peruspositiivisesta näkökulmastani, mutta pidätän oikeuden toisina päivinä riepotella maailmaa kaikella kriittisyydellä, mitä kropastani lähtee.

Olen kiinnostunut seuraavista aiheista ja niistä varmasti myös tulen kirjoittamaan:
elämästä, onnellisuudesta, naisena olemisen ihanuudesta (ja vaikeudesta), miehen mysteeristä, ihanista miehistä, ihmisenä kasvamisesta, perhearvoista, maailman kauneudesta, pienistä onnellisuutta tuovista asioista, unelmista, positiivisuuden ja negatiivisuuden vaikutuksesta ihmiseen, ihanteista, esikuvista, päämääristä, selviytymisestä, itsenäisyydestä, vapaudesta sekä vielä johonkin hyvään uskomisesta - kaiken koetun jälkeen.
Siitä, että kykenee säilyttämään herkkyyden - vaikka osaa olla kovempi kuin muut.
Siitä, että pysyy pehmeänä tässä kovassa maailmassa.
Että jättää jälkipolville paremman maailman, mihin itse syntyi.

Ja parista muustakin aiheesta varmaan juttua syntyy...
Mutta ensi kerralla sitten.