Kesäkuinen sunnuntai

Kesän alku ei muuttanut juurikaan totuttua arkea muuksi, koska lomani alkaa vasta kesäkuun lopulla. Ainoastaan se on muuttunut, että töissä ei huvittais olla, vaan mieli hajaljaisi koko ajan lomalle, pihalle, mökille, metsään, melomaan tai joka tapauksessa jonnekin pois, edes torille tai puistoon. On siis pitänyt sinnitellä aika kovasti, että tulee tehtyä työtkin. Ja vielä pitäisi pari viikkoa jaksaa, ennen kuin pääsen lomalle.

Nyt minulla on ollut vapaa viikonloppu sekä äidin että rakastajattaren (en oikein keksi termiä kuvaamaan vähän kuin etä-avopuolison osaani) roolista. Olen nauttiut yksinolosta ja joutilaisuudesta. Ollut vaan ja keskittynyt hengittämään. Prosessi on vähän sama, kun puhutaan kun joku paperikone sammutetaan, niin se ajetaan alas. Se on monivaiheinen prosessi, jossa yksi kerrallaan koneen osa sammutetaan. Kohteena on nyt vain minä; työmyyrä ja arjen suorittaja, hirveä paahtaja, joka pistää toimeksi ja saa asioita tapahtumaan. Olen oikeastikin aika kone arkisin. Minusta on nyt hitaasti laskettu kierrokset ja lopulta pysäytetty. No, sydän lyö vielä ;D En ole asettanut itselleni yhtäkään tavoitetta viikonlopulle. Olen huubailut ja himmailut, ottaut vapaata kaikesta tekemisestä. Suurin tekeminen on ollut hakea aamulla sanomalehti. Olen lukenut ja herkutellut. En kehtaa edes sanoa, montako sataa grammaa olen syönyt juustoja. Onneksi viiniä ei ole kulunut samassa suhteessa. Huomenna on pakko lähteä sulattelemaan kertyneet nautinnot pururadalle. Tänäänkin olisin lähtenyt, mutta kukaan ei joutaut kaveriksi ja aina kun sain tsempattua itseni, että lähden yksin, niin alkoi sopivasti satamaan. Pidin sitä loputa merkkinä, ettei tänään tarvitse käydä lenkillä. Ainahan on huominen. Huomisenkin jälkeen. Käynnistän koneeni vasta huomiseksi.

Tämä silloin tällöin pysähtyminen, oikein tietoisesti itsensä pysäyttäminen, on minun hyvinvoinnilleni erittäin tärkeää. Muuten elämä on yhtä putkea, eikä ehdi ajatella, meneekö elämä oikeaan suuntaan. Näinä viikonloppuina tarkistan kurssia. Huolehdin, että pidän ohjat käsissäni, etten vain roikkuisi elämän riepoteltavana. Tulee mieleen taas ne kuplat siinä veden pinnassa, että pitää mennä hiukan niitä nopeammin, niin silloin itse ohjaa, eikä kulkeudu vain sinne, minne virta vie.

Juhannusta odotan ja lomaani. Huomaan, että minulla on paljon odotettavaa, mukavia ja ihania asioita koko kesälle. Olen onnekas. Olen onnellinen. Paljon hyvää on luvassa.

Hyvää oloa ja mieltä

Ilman mitään erityistä syytä olen tuntenut itseni viime päivinä ihan hirveentörkeen onnelliseksi ja tyytyväiseksi elämääni. Ok, asiat elämässäni ovatkin suht' mallillaan, mutta onpa noita vitutuksenkin aiheita ihan riittävän tasaiseen tahtiin ollut. Ehkä noi hyvä asiat sitten painaa enemmän? Kait se niin on. Tai ehkä sitä on tottunut rämpimään niin vastatuulessa, että sitten se tilanne, kun vastatuuli laantuu, tuntuu jo ihan hurraalta. Saatikka jos tässä vielä kauhean myötätuulen kouriin joutuisi, niin liekö pää kestäisi. Olen lapsellisen onnellinen niin vähästä. Ja olen taitava poistamaan mielestäni negatiiviset asiat. Sekin on opittu taito.

Ja onnelliseksi tekee mm. tällaiset asiat:
(nämä eivät ole missään järjestyksessä)

- heräävä luonto, koivun pienenpienet lehdet, erityisesti niiden tuore värisävy
- kesä tulee ja pääsee pyöräilemään, mökille, vaeltamaan, melomaan, festareille, grillaamaan, rannalle, uimaan
- pihatyöt
- työssä rullaa
- asiat taipuvat tahtooni (suosiolla)
- minulla on Rakas
- lapset voivat hyvin ja voin olla ylpeä heistä
- minulla on ihania ihmisiä ympärilläni
- IKEAsta löytyi kaikkea kivaa kotiin
- parit uudet kengät ja kesävaatteita (laukku pitää ehdottomasti vielä löytää)
- aivot ovat saaneet haasteellisia pähkinöitä purtavakseen ja harjoittaa ajattelua, se virkistää
- kukaan ei määrää minua - edelleenkään ;D

En silti sulje silmiäni elämän ikäviltä asioilta ja ympäröivän maailman pahuudelta, mitä medioistakin saa lukea. Annan niille tietyn ajan päivästä ja sitten suljen ne pois mielestä, että voin keskittyä kulloiseenkin käsillä olevaan asiaan. Ja nyt jatkan nauttimista tästä hyvästä olosta.

Lisää yhteiskunta-aktivismia

Tein eilen veroilmoitukseni, kuten kunnon kansalaisen kuuluukin, ajallaan siis. Homma hoitui nopeasti, mutta ennätin kuitenkin kiroilla sen aikana, kuten asiaan on tervettä suhtautua. Lopuksi palkitsin itseni tehdystä työstä yhdellä keskioluella. Se maistui.

Huvituin, kun huomasin, että verottaja oli lisännyt oman auton käytön ja km-korvauskohtaan lisäkohdan, ettei auton käyttö ole perusteltua sellaisissakaan tapauksissa, että julkisten kulkuneuvojen varassa ei ole mahdollista suoriutua siitä aikatauluhaasteesta, että kävisi työssä 8h päivän (huomoiden työnantajan todistus, ettei voi myöntää lyhennettyä 6h työaikaa alle kouluikäisen lapsen vanhemmalle) ja ettei lapset saa olla päivähoidossa 10 tuntia pidempään, joten on pakko käyttää omaa autoa, ettei joudu lastensuojeluviranomaisten kanssa ongelmiin tai työttömäksi. Työmatkakulut siis pitää laskea julkisen mukaan joka tapauksessa. Siksi huvituin, kun parina vuonna yritin pistää perusteluiksi juuri sen, kun yritin hyväksyttää oman auton käytön (ainahan voi yrittää). Olenkohan aikaansaanut tämän lisäkohdan verohallinno ohjeisiin. No, se ja sama. Viime vuosina, kun lapset ovat olleet jo koululaisia, olen jättänyt nämä perustelut ja pistänyt työmatkalulut nätisti julkisten seutulippujen taksalla.

Tämä veroilmoituksen teko siirsi minut kuitenkin sellaiselle aaltopituudelle, että ryhdyin ärhäkästi pohtimaan yhteiskunnan asioita. Viittaan myös edelliseen bloggaukseeni.

Nyt minua pohdituttaa, että julkaiseekohan Suomen valtio vuosittain tilinpäätöstiedot ja toimintakertomuksen, kuten yritykset joutuvat tekemään. Olisi mielenkiintoista nähdä, mihin verovarat todellisuudessa kohdentuivat. Budejttihan on julkisuudessa enemmän esillä, mutta haluaisin nähdä sen toteutuneen puolen. Kuin myös haluaisin valtion toimintakertomuksen, mitä ovat menneen vuoden aikana tehneet, saaneet aikaiseksi. Mistähän moisen raportin löytäisin?

Ymmärrän, että on melkeimpä perverssiä olla näin kiinnostunut ja innostunut verotuksesta ja valtiontaloudesta.
En voi itselleni mitään :-)

Yhteiskuntamme epäkohtia

Herättelen keskustelua seuraavista yksinhuoltajaperheiden yhteennivoutuvista asioista ja kaipaan viisaampien vastauksia. Toisaalta tarvittaisiin sellainen kansanedustaja, joka ajaisi näitä asioita. Heitän haasteen...

AJANKOHTAISIA ASIOITA YHTEISKUNNASSAMME:

Ties monennenko uutisen kuulen siitä, että joku on tehnyt tutkimuksen (viittaan siis eilisiin uutisiin, joissa todettiin lapsiperheiden köytymisen lisääntyneen kolminkertaiseksi ja jämähtäneen lamavuoden -94 tasolle), että lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt ja etenkin yksinhuoltajien perheen taloudellinen asema on törkeän kehno. Miksi asialle ei tehdä mitään? Mitä tutkimukset hyödyttää, jos niiden perusteella ei ruveta korjaaviin toimiin?

******

Veroilmoituksessa lapsivähennys (Alijäämähyvityksen lapsikorotus) lähivanhemmalle tarkoittaa, että verotuksessa huomioidaan verovuonna 400 euroa per lapsi (saa max. kahdesta lapsesesta). Kun samaan aikaan tilanne on se, että lain antamaa suositus elatusmaksun suuruudesta ei toteudu, vaan elatusmaksu on useimiten huomattavasti pienempi, jonka vajeen lähivanhempi omasta pussista joutuu maksamaan, niin tämä lähivanhemman lisääntynyt elatusvelvollisuus täytyisi huomioida veronmaksukyvyn alentumisena. Verotuksessa pitäisi mielestäni saada vähentää se erotus, mikä olisi lain mukainen lasten elatustarve - molempien vanhempien elatusosuudet yhteensä. Tässä tulisi samalla vihdoinkin tehtyä oikeanlainen tulonsiirto lapsiperheiden hyväksi. Sossu ja käräjäoikeus voisivat tahoillaan pitää huolen siitä, ettein tätä käytetä hyväksi tehden alimittaisia elatussopimuksia siirtäen näin elatusvelvollisuuden valtiolle verohyvityksen muodossa. Eikös olisikin reilua?

******

Perheellisten opintoetuuksia pitäisi parantaa. Etenkin lapsiperheissä, ja jälleen etenkin yksinhuoltajaperheissä, opiskelu perheen ohella on taloudellisesti mahdotonta. Opiskelemalla jatko-opintoja tai kokonaan uusi ammatti perheellinen aikuisopiskelija kuitenkin parantaisi sekä omaa jaksamista työleämässä parhaillaan vielä vuosikymmeniksi että parantaisi samalla myös ansiokehitystään ja erityisesti se parantaisi työtöntä vanhempaa saamaan myöhemmin töitä. Nämä toisivat varmasti opiskeluaikana valtiolta saadun taloudellisen hyödyn takaisin valtiolle myöhemmin. Vai voidaanko osoittaa, ettei opiskelu aikuisiällä hyödytä?

*******

Ja vielä yksi asia, eikä suinkaan vähiten tärkein. Asumistukea ei saa omistusasuntoon. Kela kyllä markkinoi, että sitä saa, mutta käytännössä sitä saadakseen on asunnonostajan täytynyt pistää itsensä ihan mahdottomaan taloudelliseen ahdinkoon, johon taas on mahdoton "päästä" sen vuoksi, etteivät pankit anna lainaa täysin maksukyvyttömille. Siispä käytännössä asumistukea ei saa, eikä toimeentulotukeakaan (paitsi se ihan persaukinen lainan koron osuuteen). Perusteluna Kelalla sille, etteivät he maksa asumistukea omistusasunnon asumiskuluihin on se, että muuten he kartuttaisivat asunnonomistajan omaisuutta. Samaan aikaan Kela kuitenkin maksaa samansuuruisista asumiskuluista asumistukea vuokra-asujalle. Silloin he eivät kuulemma kartuta asukkaan omaisuutta ja siksi voivat maksaa. Tässä kohden kuitenkin kohdentaisin huomion vuokranantajatahoon, jolle ne asumistuet sitten välillisesti valuvat: siis kunta, paitsi ettei joka kunnalla ole vuokra-asuntoja, joten isoksi osaksi vuokranantaja on äveriäs kiinteistösijoittaja (yksityishlö tai yritys). Se on siis Kelan mielestä eettisesti oikeellisempaa, että he kartuttavat sitä sijoittajapohattaa eikä esim. sellaista lapsiperhettä, joka asuu omistusasunnossa usein vieläpä siitä syystä, ettei vaihtoehtona ole vuokra-asuntoja ja monesti siksikin, että omistusasuminen on edullisempaa kuin vuokralla asuminen, siis järkevä ratkaisu.

Kuten voi varmasti päätellä, kannatan asumistuen laajentamista koskemaan myös omistusasumista. Tämä muutos mahdollistaisi lapsiperheiden (siis kansamme tutkitusti köyhimmän väestönosan) taloudellisen aseman rakentamisen ajan saatossa tukevammalle pohjalle. Vaihtoehtona on siis ainainen asuminen vuokra-asunnossa. Jos ajatusta jatkaa pidemmälle, voisi nähdä tilanteen, että jossain vaiheessa, kun asuntolainaa on jo maksettu (omin ja asumistuen turvin), asunnosta vapautuisi panttiosuuksia lesim. autonhankintaan lainalla, opiskelua varten otettavan lainan takeeksi (markkinakorkoinen laina olisi halvempaa kuin valtion takaama virallinen opintolaina) ja ylipätään siihen, että elämän voisi rakentaa pitkällä tähtäimellä pyörimään täysin omien tulojen varassa, eikä tarvitsisi olla pysyvässä köyhyysloukussa, josta ei ole realistisia keinoja nousta. Tämä siis lisäisi varmasti aluksi valtion asumistukikustannuksia, mutta pitkällä tähtäimellä se taas vähentäisi niitä. Näin minä ainakin näen asian, että aika moni ongelma poistuisi lapsiperheen rahataloudessa. Ainoa ongelma lienee se, että välilliset tulonsiirrot asumistuen muodossa rikkaille kiinteistösijoittajille lakkaisivat, kun hyvä vuokrabisnes kutistuisi omistusasumisen lisääntymisen myötä.

*******

Blääh... Siinäpä kerrakseen lakialoituksia. Eikä tässä edes kaikki, vaan tässä oli vain yhden ryhmän yhteennivoutuvia epäkohtia.

Mistähän löytäisin sellaisen kansanedustajan, joka ottaisi ajaakseen näitä asioita?

Kevään ihmeitä ja kesän odotusta

Kesä tekee tuloaan tänne meidänkin leveysasteille. Lumen alta paljastuva piha inspiroi tekemään pihasuunnitelmia. Olen ollut useamman vuoden ihan jumissa pihasuunnitelman kanssa, mutta tänäänpä se tuosta syntyi ihan itsekseen. Piirsin sen paperille ylös karkealla tasolla ja täydennän sitä tarkemmaksi, kunhan ensin kertaan kasvien maaperä- ja valontarvevaatimuksia. En ole ruvennut sitä väkisin vääntämään tässä vuosien aikana, vaan olen luottanut, että se hautuu mielessä rauhassa ja syntyy sitten, kun on sen aika. Niin siinä käy, oli sitten kyseessä pihasuunnitelma tai muu elämän asia. Kaikella on itämisaikansa.

Meidän perheeseen on tänä keväänä myös istutettu Miehen Itu. Kasvuolosuhteet vaikuttavat lupaavalta, ellen sanoisi ihan ravinteikkailta, joten odotan sadoksi valtaisan suuria Rakkauden Kukkia :-) Tälle taimelle pitää nyt vain antaa hyviä ravinteita ja hoitaa sitä lempeästi ja puhua sille paljon kauniita rakkauden sanoja. Niillä neuvoilla kait sitä naiset ovat vuosisadat hoitaneet puutarhan, lapset ja parisuhteen?

Kesä on siis edessä. Odotan viimeisten lumien lähtöä ja sitä seuraavaa pihanlaittoa, mutta eniten yhteisiä kesäkuvioita Rakkaani kanssa. Sitä, miten hän ottaa paikkansa meidän perheessä ja elämässämme nyt, kun hänet on esitelty perheessä ja kun arkemme nivoutuvat pikku hiljaa enemmän yhteen. Erityisen mielenkiinnolla odotan, millaisia puolia näemme toisistamme erilaisissa olosuhteissa, kuten lomalla, mökillä, vaelluksella, kotona, arjessa, isänä, äitinä ja vapaana, mutta yhdessä.

Itselläni on jo vuosia aikaa edellisestä vakavasta parisuhteesta. Toki tässä on jotain taitoja ylläpidetty ja pyritty kehittämäänkin viime vuosina, mutta sisältäni ei ole löytynyt erityisempää halua etsiä elämänkumppania, vaan olen luottanut siihen, että kylläpä se Oikea sieltä sattuu kohdalleen sitten, kun niin on tarkoitettu käyväksi - ilman etsimistäkin. Sen sijaan olen käyttänyt aikaa itsetutkiskeluun ja elämänkokemusten hankkimiseen sekä toteuttanut omia unelmia. Olen oivaltanut, että onni löytyykin itsestä sisältä, en odota sitä muilta. Sen myötä olen ymmärtänyt karistaa turhat odotukset ja vaatimukset parisuhteelle. Olen oppinut pärjäämään omillani ja elämään elämääni riippumatta muista. Olen takonut itse oman onneni.

Ja nyt pitäisi jälleen oppia jakamaan asioita ja tekemään yhteisiä suunnitelmia... Mietittyäni sitä viime kuukausina aika perusteellisesti, tunnen olevani ihan valmis siihen. Tuntuu hyvältä ja olo on varma. Uskallan, enkä pelkää. Kerrankin tiedän, että haluan itse tämän parisuhteen myös. Olen myös saanut oppia, miten paljon lisää onnellisuutta hyvä parisuhde voi elämälle antaa. Ja yllättynyt siitä, etten joudukaan luopumaan mistään omasta tärkeästä.

Tämä kevät on siis ollut minulle melkoisten ihmeiden aikaa. Nyt sitten odotan mieli avoimena ja sydän intoa täynnä tulevaa kesää - ylipäätään tulevaisuuttani, että mitä se tuo tullessaan. Pidän mielessäni ja elämänohjeenani erään itämaisen viisauden, joka meni jotenkin näin:

Vaali sydämessäsi versovaa vihreää oksaa, niin sille lennähtää laulava lintu.

Suklaamousseleivoksia ja Elämän Herkkuja

Eilen en vielä aamulla tiennyt millainen ilta minulla olisi edessä. Silloin kun minulla ei ole mitään sovittua ohjelmaa ja olen vapaalla äidin tehtävistä, olen avoin kaikelle eteentulevalle. Ja vähän aina toivonkin, että ilmaantuisi jotain odottamatonta ja mukavaa. Kun toivoo, niin tapahtuu (minun mottoni).

Ystäväni soitti tulvansa kaupunkiin työpäivän jälkeen ja kysyi paluukyytiä kotikylille ja ehdotti yhdellä käymistä. Ilmanmuuta ja mielellään lähdin, etenkin kun oli perjantai. Kuinka helpottava olikaan jakaa toisen kanssa - puolin ja toisin - ensin kuluneen viikon vitutukset ja sen jälkeen huokaista tyytyväisyytensä niistä asioista, mitkä on luojan kiitos hyvin.

Keskustelujemme jälkeen ymmärsin yhä selkeämmin, että elämän tasapaino tarkoittaa sitä, että vitutusta aiheuttavia asoita on yhtä paljon kuin onnellisuutta tuottavia asioita. Tai ehkä puntarissa onniasiota on kuitenkin enemmän ja siksi naamalla paistaa hymy sen sijaan, että jäköttäis suu viivana tätä elämäänsä päivästä toiseen.

Niin, jokaisella meillä tuntuu olevan omia murheita kannettavanaan. Pääasia on, että ne voi jakaa jonkun kanssa ja taakka harteilla kevenee. Itse asiassa murheet unohtuu, kun ne on saanut surutta kiroilla läpi jonkun kanssa yhdessä. Sen jälkeen ne lakkaa olemasta olemassa. Siinä toimii oikeastaan aivan sama mekanismi kuin anteeksiannossa, jossa vapautuu itse katkeruudesta ja mielen energioiden hukkaantumisesta negatiivisiin asioihin, minkä vuoksi anteeksianto onkin tärkeää tehdä palveluksena itselle; eikä sen takia, että toisen syyllisyyden taakka kevenisi. Anteeksianto vapauttaa itsen elämään elämisen arvoista elämää. Kuten tekee sekin, että saa ystävän kanssa tasaisin ajoin kiroilla alimpaan helvettiin kaikki elämänpiirin kuuluvat karmeat ihmiset, tapahtumat, epäoikeudenmukaisuudet ja maailman vääryydet.

Vapauttavan yhteisoksennuksen jälkeen mieli todellakin voi keskittyä pohtimaan elämän onnelliseksi tekeviä asioita.

Näinpä yhden lasillisen jälkeen kävimme ostamassa suklaamousseleivokset mukaan ja ajelimme kotikylille ystäväni kotiin laittamaan iltapalaksi Ceasar-salaattia, patonkia ja juustoja sekä palan painikkeeksi keväisen kuplivaa valkoviiniä. Jälkiruoaksi nautimme herkulliset leivokset kahvin kanssa ja päätimme, että juustoissa ja leivoksissa ei olisi tänään kaloreita eikä haitallisia rasvoja. Nautimme elämän suomista herkuista ja unohdimme ikävät asiat.

Illan aikana keskustelimme myönteisellä asenteella mm. elämänpoluista, kasvamisen poluista, ihmisen muuttumisesta vuosien myötä, vääristä valinnoista, ihmiskohtaloista, perhe-elämän erilaisuudesta eri ikävaiheita elävien lapsien kanssa, parisuhteesta erilaisissa elämän vaiheissa, rakkaudesta, arkirakkaudesta, alkurakkauden huumasta, rakkauden tasoittumisesta, seksin ja kipinän tärkeydestä kaikissa elämän ja parisuhteen vaiheissa, haluttomuudesta, avioeroista, yhdessä pysymisestä, arjesta, miehen ja naisen rooleista perheessä, kunkin paikassa perheessä ja elämässä, ja siitä mikälaiseen rooliin itsensä asettaa. Mitä elämältään haluaa... sen miettimisestä on vastuussa jokainen itse.

Keskustelumme oli sielua ja sydäntä ravitsevaa ja rikastuttavaa yhdessä pohdintaa, elämänkokemuksen jakamista, toiselta oppimista. Kaikkiin asioihin ei löydykään vastauksia, joihinkin löytyy monia yhtä oikeita vastauksia, eniten löytyy kuitenkin kysymyksiä. Ja tärkeintä on nöyrä suhtautuminen elämää kohtaan. Kysyvälle vastataan. On hyväksyttävä, että elämä on mysteeri ja ihmisenä kasvamisen tien pää katoaa sumuun. Sumu kuitenkin väistyy sitä mukaan, kun matka etenee. On rohjettava kulkea eteenpäin.

Illan päätimme siihen ajatukseen, että kukaan ei voi arvata huomista päivää, mitä se tuo tullessaan, eikä elämäänsä tulisi rakentaa pelkästään huomisen odotusten varaan, vaan pitäisi kyetä löytämään elämänilo jo tästä päivästä.

Minä ja ystäväni onnistuimme siinä eilen.
Tänään on uusi päivä nautittavaksi.

Automaattivaihteella

Olen jälleen tehnyt pieniä kokeita omassa elämässäni. Opetellut sitä pysähtymistä ja erityisesti ajatusten pysäyttämistä. Ettei tarvitsisi koko ajan olla niin hyödyllinen ja tuloksekas. Ettei tarvi koko ajan edes ajatella. Pääsiäisloma antoi tähän kokeiluun oivat puitteet: 4 päivää lomaa.

Päätin, etten organisoi päiviä valmiiksi, vaan pistän automaattivaihteen päälle ja katson, mihin päädyn.

Tulos oli sopivasti tasapainossa sekä laiskottelua että touhuilua. En saanut niin paljon aikaiseksi, kun salaa olin asettanut itselleni toiveeksi (en kuitenkaan tavoitteeksi), mutta toisaalta tuli tehtyä sellaista, mitä en ollut suunnitellut. Ja se oli paljon mukavampaa se. Kävin esim. 2½ tuntia sauvakävelyllä katsomassa kosken sulamista ja haistelemassa kevään merkkejä yhdessä tyttäreni kanssa. Mielestäni se voitti mennen tullen perusteellisen kevätsiivouksen hyödyt ja kyseenalaiset ilot. Toisena päivänä kävimme tyttärieni kanssa kevään ensimmäisellä pyöräretkellä, jonka jälkeen istuimme ystäviemme aurinkoisella terassilla nauttien mehuista ja siideristä ja hyvistä keskusteluista. En millään keksi, mitä järkevämpää olisin voinut sinä aikana tehdä. Nautin siis täysin siemauksin lomasta ja vapaasta ajasta. Sain siinä sivussa jotain - aika paljonkin itseasiassa, jos tarkemmin miettii - aikaiseksikin, mutta tärkeintä lienee se, että päälimmäinen tunne, mikä lomasta jäi oli, että sain

LAISKOTELLA, NUKKUA PÄIVÄUNIA, KATSOA ELOKUVIA, LUKEA LEHTIÄ JA KIRJOJA, ULKOILLA, HERKUTELLA, OLLA YHDESSÄ LASTEN JA YSTÄVIEN KANSSA, EIKÄ OLLUT MIHINKÄÄN KIIRE.

Voiko onnesta haljeta ja innosta räjähtää?

...sitä pohdin tässä, kun en meinaa pysyä nahoissani, kun olen niin innosta soikeana, että lähden kohta lentoon. Oikeasti.

Siksi, että näen tänään vihdoinkin Rakkaani ja saan viettää koko loppuviikon hänen kanssaan.

Viikon olen ollut jo ihan levoton ja viimeiset kolme päivää keskittymiskykyni on ollut tuhansina palasina pitkin maailmankaikkeutta. Työ- ym. kiieristä huolimatta ajatuksissani on vain pyörinyt tämä keskiviikko klo 19.45, kun juna on perillä ja pääsen hyppäämään Rakkaani kaulaan.

Se tunne on humalluttava ja pyörryttävä. Täydellistä aistien hurmaa ja sielujen yhteyttä.

Voiko tällaista onnea ollakaan? Voi. Ja kiitän maailman luojaa, että minä olen saanut sen osakseni.

Ja millä tällaisen tunteen oppisi säilyttämään sitten, kun yhteisiä vuosia on takana jo useampia? Me olemme päättäneet vaalia tätä. Että tämä liekki palaa vielä sittenkin, kun istumme vanhuksina kiikkustuoleissamme.

Vielä muutama tunti pitää jaksaa odottaa........

Jatkoa edelliseen...

Aika-ajoin pohdin tosiaan, että lääpähdyn tämän hektisen arjen alle, ellen saa vähän tilaa hengittää ja olla ilman aikatauluja. Onnekseni elämäni on sillä mallilla, että minulla on mahdollisuus pysähtyä ja antaa aikaa itselle. Tahdoin ehkä enemmän tuoda esiin sitä, että on hyvä oppia tunnistamaan itsestä, milloin pitää painaa jarrua ja mennä vaan tyhjäkäynnillä. Sen sijaan onnistuin enemmän varmaan herättämään ahdistusta ja huolta, kun kerroin mitä kaipaan sillä hetkellä elämääni.

Todellakin, nykyisin minulla on onneksi mahdollisuus repäistä itseni irti arjesta sopivin väliajoin. Siihen riittää viikonloppu ja toisinaan saan jopa useamman päivän putkeen, jopa viikon. Kuukautta ei sentään tarvita, tai ainakin jaksaa odottaa kesälomaan saakka. Oman hyvinvointini kannalta on kuitenkin tärkeää, että saan arjestani tasaisen varmasti erotettua aikaa itselle, etten ole koko ajan olemassa vain muita varten. Jokaisella pitäisi olla oikeus siihen, eikä se saisi jäädä vain kerran-vuodessa-hemmottelupäiväksi, koska se ei riitä. Tai tämä on ainakin oma kokemukseni.

Aikaisemmin, kun lapset olivat pieniä ja olin vielä avioliitossa, omaa aikaa ei tuntunut millään järjestyvän. Omaa aikaa pitäisi pystyä järjestämään kuitenkin jo parisuhteessa - molemmille. Meillä tämä mahdollistui vasta eron jälkeen. Olenkin ystävieni kanssa pohtinut joskus, että nurinkurista, että vasta eron jälkeen mies on joutunut ottamaan vastuuta vanhempana ja sitä myöten, että lapset ovat välillä isällään, olen saanut järjestettyä itselleni aikaa harrastaa, opiskella ja tehdä välillä asioita ihan itseni hyväksi. Vaimo-ystävistäni monet näyttävät raatavan arjessansa työn, lasten ja puolison ja suvun odotusten mukaan ja toisinaan kyllä pelkään heidän puolesta, että miten he jaksavat. Osaan olla kiitollinen siitä, että olen päässyt siitä irti ja saanut vapautta järjestää arkeni sellaiseksi, että jaksan siinä.

Vain sillä, että huolehdin omasta hyvinvoinnistani, jaksan olla arjessani mahdollisimman täysillä läsnä lähimmäiselleni ja keskittyä intensiivisesti kulloiseenkin tehtävään. Ja vaikka se onkin toisaalta äärimmäisen antoisaa ja saan olla kaikesta hirveän kiitollinen, on tunnustettava, että hyvänkin elämän tahti on toisinaan läkähdyttävä ja sen vastapainoksi pitää osata irrottaa aikaa olla tekemättä mitään, hyvällä omatunnolla vieläpä.

Tänä viikonloppuna olen siis vain huubaillut joutilaana, lueskellut kirjaa, katsonut tv:tä, käynyt hiihtämässä ja nauttimassa kauniista kevätpäivistä, nukkunut päiväunet. Kaikki ilman aikatauluja, ilman kiireen tuntua. Ja tiedän, että tällaiset viikonloput lataavat sisäiset akkuni ja jaksan taas hyvin seuraavat viikot. Sekin tietoisuus on tärkeä, että minulla on jälleen muutaman viikon kuluttua monta päivää aikaa itselle, että tiedän, että näitä latausviikkoja tulee tasaisesti. Siitä syntyy se tasapaino, jolla jaksan.

******

Kun olen tämän jaksamisasian niin omakohtaisesti joutunut opettelemaan ja toteamaan, että oman ajan järjestäminen ei ole aina helppoa, niin kannan kyllä huolta sellaisista (yh-) äideistä, joilla lapset eivät voi syystä tai toisesta käydä viikonloppuja isällään tai kenelläkään muullakaan "hoidossa", eivätkä nämä äidit saa koskaan tällaisia rentoutuspäiviä itselleen. Yhteiskunta poimii vasta väsähtäneet äidit. Ja niistäkin vain pienen osan. Siis sitten, kun on ehkä jo liian myöhäistä. Pitäisi tehdä niitä korjaavia toimenpiteitä jo niin paljon aikaisemmin....

******

Niin että... jaksaminen, jaksaminen, jaksaminen...

Jaksaahan sitä, kun saa - ja tajuaa - levätä välissä.

Jos elämässä ei ole mahdollisuutta levätä ja ladata akkuja, tulisi tajuta, että sitä pitää järjestää. Ja itse siitä on vastuussa. Kyllä yhteiskunta, työelämä ja arki imee viimeisetkin voimat, jos antaa niiden imeä.

Tuumasta toimeen: sitten hiihtämään.

Ulkona paistaa aurinko kuin kesäpäivänä.

Paras laturi: liikunta ja kaunis sää.

Läkähdyttävä arki

Viikot hurahtavat vauhdilla toinen toisensa perään. Työviikot ovat niin täynnä tohinaa, että maanantain jälkeen yhtäkkiä onkin jo perjantai. Mihin se viikko hurahti?? Viikonlopulle sitä lataa hurjasti aikeita tehdä sitä ja tätä. Kun on sentään vapaata kokonaista 2 päivää! Kuvittelen ennättäväni tehdä vaikka ja mitä sinä aikana, mutta sitten yhtäkkiä onkin jo sunnuntai-ilta ja pitää orientoitua uuteen työviikkoon. Mihin se vapaa katosi? Ja miten ihmeessä suurin osa asioistakin jäi tekemättä?

Kaipaan taukoa, rauhaa, lepoa, autuasta laiskottelua ilman aikatauluja. Lomaa. Aikaa ihan itselle.

Kaipaan sitä ettei ole kokoajan olisi niin kauhea tekemisen tahti päällä ja siltikin lopputuloksena tunne, etten suoriudu (itse asettamieni) tavoitteiden mukaisesti. Hulluinta on, että haluaisin tehdä vielä paljon muutakin, jos vain ennättäisin. Mietin alituisesti, miten saisin muutettua ajanjuoksua niin, että vuorokaudessa olisi edes yksi tunti enemmän ja viikossa yksi päivä enemmän. Toistaiseksi en ole keksinyt ratkaisua... mutta jatkan miettimistä...

Onnekseni tämä hurjatahtinen elämäni koostuu lähinnä positiivisista asioista ja siinä on paljon yhdessäoloa läheisteni kanssa, mutta läkähdyttää se siltikin. Ihmettelen toisinaan, miten jaksoin silloin, kun elämässä oli useampia rankempia asioita samaan aikaan harteilla ja silloinkin piti suoriutua kaikesta. Olen kaipaten suhteellisen sitekää tekoa. Olen iloinen, kun tällä hetkellä asiat ovat suhteellisen hyvin. Osaan nauttia näistä ajoista. Mutta siitä huolimatta tämä maailmantahti välillä ihan hirvittää.

Jos pysähdyt, jäät jalkoihin, tipahdat kelkasta. Tipahdat koko yhteiskunnasta. Pakko pysyä mukana, jos meinaa pysyä kiinni elämänvirrassa. Ei siitä uskalla tipahtaa pois.

Kaikkialle tämä pakkotahtisuus ei ole kuitenkaan ilmeisesti vielä päässyt leviämään. Kuulin tänään, kun minua houkuteltiin mukaan poroerotukseen kesällä, esimerkin toisenlaisesta aikakäsityksestä. Se kuulosti niin autuaalta, että varmaan lähdenkin (jos saan sen sopimaan aikatauluihini...hehe). Kysyin, milloin se poroerotus tapahtuu. Sain vastaukseksi, että: "alkaa viikko-pari juhannuksen jälkeen ja kestää kuukauden". Herranjestas sentään! Tekevät yhtä hommaa kuukauden. Toisen kerran tekevät sen sitten talvella. Omassa työssä teen kuukaudessa varmaan 500 tehtävää ja hommat päälle, ympäri vuoden. Nuo Lapin ihmiset ovat oivaltaneet jotain... Sen lisäksi, että poroerottelussa mukana oleminen olisi elämyksenä varmasti kokemuksen arvoinen, minua houkuttelee kovasti ajatus käydä tutustumassa niiden ihmisten tapaan elää ja aikatauluttaa elämäänsä. Toivon, että opin jotain. Viikonlopuksi toki vain suunnitellaan lähtevämme, ettei koko kuukaudeksi. Ei ehdi pidemmäksi aikaa...

Elämä on yhtä ehtimistä.

Ehkä se johtuu siitä, että ahmin elämää. Sitäkin varmaan olisi hyvä miettiä, miksi. Eikö vähempi riittäisi? Toistaiseksi vastaus itselleni on ollut, että ei. Olen siis ihan valitsemassani kujanjuoksussa.

Kaipaan kuitenkin hidastamista. Että sammutan koneen, otan virta-avaimen pois ja annan kehoni joka ikisen solun levätä.

Tulevalle viikonlopulle en ole asettanut itselleni työlistaa, kuten normaalisti teen. Aion ruokkia solujani levolla ja raittiilla ilmalla. Annan niiden uusiutua. Annan aikaa itselleni. Piilotan itseltäni sen työlistani, jossa odottaa kaikki ne hommat, jotka olen energiahumalassa siihen listannut. Tekemättömillä töillä on onneksi taipumus odottaa. Parhaimmillaan aika ajaa niiden yli ja huomaan, ettei niitä enää tarvitse tehdäkään. Tiedän kyllä, ettei maailma kaadu, vaikka välillä vähän huilaankin.

Ehkä suurin haasteeni on oppia hidastamaan. Facebookissa olikin joku ryhmä, johon liittyneillä oli tarkoituksena elää HITAAMMIN ja haluta VÄHEMMÄN. Vieläköhän huolisivat minut mukaan... (kieltäydyin tarjotusta kutsusta sillä perusteella, että minä haluan enemmän ja nopeammin). On minulla opeteltavaa vielä tässä elämässä. Ja haluan oppia.

Ja jatkan haaveiluani, että jonain päivänä otan sapattivuoden ja lähden Lappiin mukanani vain kahvinkeittovälineet, lautanen ja juomalasi, viinilasi sekä läppäri. Elän ilman kelloa. Vuokraan sieltä mökin vuodeksi ja kirjoitan sinä aikana kirjan. Ulkoilen ja nukun ja kirjoitan. Elän luonnon oman rytmin mukaan.